They'll inherit your souls

Postin mukana saapui tänään paketti, josta paljastui kahden kappaleen verran hienoja naisartisteja.

Kuva: B.O.

Hyvä naisääni - tummanpuhuva, kuten Applella, raikkaan omaperäinen, kuten Spektorilla - iskee pianolla säestettynä tähän tyttöön harvinaisen hyvin!

"It takes backbone to lead the life you want"

Olen nyt istunut tässä hyvän tovin ja miettinyt, mitä haluaisin sanoa elokuvasta Revolutionary Road. Tulin siihen tulokseen, että minun on äärettömän vaikea pukea filmin herättämät ajatukset ja tunteet sanoiksi, sillä sen sanomassa oli jotain kovin henkilökohtaista. Kenelläpä meistä ei olisi unelmia, joita tavoitella. Esteitä, joiden ylittäminen tuntuu mahdottomalta, olivat ne sitten todellisia tai ainoastaan mielemme kehittämiä verkkoja, jotka pitävät meidät otteessaan vaikka kuinka yrittäisimme kiemurrella vapaaksi.

Revolutionary Road on pohjimmiltaan tarina kahdesta ihmisestä ja heidän keskinäisestä suhteestaan. Se kuvaa kaunistelematta päähenkilöidensä ahdinkoa ankeassa lähiössä 50-luvun Amerikassa, jossa eriäväisyyttä tuomitaan suljettujen ovien takana. Erilaiset roolit ja mallit on annettu, eikä niistä ole soveliasta murtautua. Sanotaan, että elämässä tulee vastaan vain yksi mahdollisuus, johon tarttua.

Meillä kaikilla on oikeus unelmiin. Meillä kaikilla on valta tavoitella sitä, mitä todella elämältä haluamme. Eivät haaveet saisi kaatua muiden uskonpuutteeseen, kannustamattomuuteen, järkisyihin. Pitääkö kaikkeen olla rationaalinen peruste?

Miksi me niin monesti luovutamme jo ennen ensimmäisiä askeleita?

Revolutionary Road on mitä kaunein elokuva. Sen pohjana toiminut, Richard Yatesin samanniminen romaani ei liene turhaan ansainnut paikkaansa englanninkielisen kirjallisuuden helmenä. Kertomus, joka herättää lukemattomia tunteita, joiden päällimmäisin piirre on niiden ristiriitaisuus.

Ja koko elokuvan ajan sitä vain toivoo, että tyttö pääsee lopulta Pariisiin.

Kuva: B.O.

To simplify something that extremely complex

Puhelu leipuriystävän kanssa inspiroi sitten valmistamaan jälleen iltamyöhäisellä vaniljajäätelölle pienen lisukkeen oman pään mukaan. Vähän kaurahiutaleita, omenaa, fariinisokeria...
Puhelun päätteeksi meillä olikin sitten kasassa pellillinen kaurapaistosta juhannuksen piirakkajämistä. Oli lupauduttava säästämään vähän prosessissa puhelimen välityksellä avustaneelle ystävällekin huomiseksi, vaikka tiukkaa sen palan jättäminen kieltämättä teki. Lisää kokeilevaa keittiötä tänne, tack!

Kuva: B.O.

Keikkamerkinnässä mainitsemani The Answer muistutti minua jollain kaukaisella tavalla eräästä toisesta vanhemmasta suursuosikista, joka on ehtinyt huilia levyhyllyssä jo melkoisen aikaa. Monen harmiksi niin kovin aikaisin kuopattu The Darkness jaksaa aina hymyilyttää ja ilahduttaa raikkaalla soundillaan ja ihailtavalla asenteellaan. Vai mitä sanotte tästä?

Justinin falsetti se valaisee harmaimmankin päivän!

And the only words that are worth remembering

Kuva: B.O.

Tiedättekö sen tunteen, kun löytää vanhan rakkauden uudelleen?

Running right off the track

Luvassa myöhäistä raporttia keskiviikolta!

Mainittuna päivänä suuntasimme siis vakiintuneella kolmen hengen porukallamme kohti Helsingin Olympiastadionia. Aurinko paistoi ja Highway to Hell jyskytti auton stereoissa.

Pienten parkkeerausongelmien selvittyä lähdimme sitten tallustamaan Stadionia kohti hyvissä fiiliksissä, odottavin mielin. Vanhempi polvi oli etukäteen kovasti hehkuttanut meitä odottavaa konserttia, eikä tämän vilpittömyyttä ollut erityisen vaikea uskoa.

Saavuimme paikan päälle siinä määrin myöhässä, että missasimme Blaken lämppäyksen kahta kappaletta lukuun ottamatta. Hassua ajatella, että solistin roolissa heiluva Aaro Seppovaara on ainakin muinoin asunut samassa pikkukylässä, missä itsekin pidämme kotia. Hyvä meininki, eipä siitä mitään valittamista.

Toinen lämmittelybändi, The Answer, kuitenkin häivytti perin nopeasti muistikuvat edeltäjästään. Lavalle astellut nelihenkinen yhtye onnistui jo ensimmäisellä kappaleellaan saamaan tämän tytön pauloihinsa. Musiikista kuulsi vahvasti läpi erityisesti Led Zeppelin, eikä laulajan eleitä seuratessa voinut sivuuttaa Robert Plantilta saatuja vaikutteita. Mutta mikä ääni! Tuli ihan vanhaa kunnon bluesrockia ikävä.

Paikoiltamme oli sen verran matkaa lavalle, että tuli siinä porukalla todettua, että kylläpä on nuoria ihmisiä, mutta että mikä fiilis! Veljen kanssa jo ehdittiin sopia, että ehkä meidänkin on aika alkaa harjoitella ahkerammin.
No, eihän ne sitten tosiaan mitään pojankoltiaisia enää olleet, tarkempi tutkiskelu kotosalla osoitti, että kyllä ne taitaa vähintääkin lähennellä sitä kolmeakymppiä. Lyhkäsiä miehiä nuo irlantilaiset. Ja nuoren oloisia. Ainakin Stadionin lavalla. Joka tapauksessa aivan mahtava soundi, tutustukaa ihmeessä tarkemmin!

AC/DC se täytti kyllä sitten kaikki mahdolliset odotukset. Jos joltain bändiltä voi sanoa saaneensa lipun hinnalla kunnon shown, KISS sai juuri kovan vastuksen (paremmalla musiikilla)!

Näin lyhyenläntänä immeisenä seisoin ensimmäisten kappaleiden aikana enimmäkseen päkiöideni varassa, kunnes siirryin hieman huonovointisena väljemmille vesille siinä neljännen, viidennen kappaleen kohdalla. Alun videointron kaksimielisen humoristisen latauksen jälkeen pamahtanut Rock n' roll train sai yleisön hurraamaan haltioissaan viidelle miehelle, jotka saapuivat lavalle kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Ja mikä kuvastaisikaan yhtyettä paremmin kuin lavarakennelmiin kuulunut höyryjuna? AC/DC on kulkenut pitkän tien, puskenut läpi omana itsenään välittämättä ohimenevistä trendeistä, eikä sillä ole vielä aikomustakaan pysähtyä.

Seuraavan päivän Helsingin Sanomissa kuvailtiin sitä, kuinka AC/DC:n tapauksessa tietyt elementit ovat odotettavissa, ja vaikka ne sinänsä olisivatkin turhia ja jo moneen kertaan nähtyjä, ne edustavat perinnettä. Artikkelin kirjoittajan, Otto Talvion sanoin: "Perinnettä, jonka rikkominen nyt olisi yhtä älytöntä kuin soittaa livenä kaikki uuden levyn 15 biisiä."

Niin minä, kuin loputkin loppuun myydystä Stadionista, olemme täysin samaa mieltä.

Kuva: B.O.

I thought it was a bird, but it was just a paper bag

Viikonloppu onkin sitten hiipinyt ohi aivan huomaamatta ja nyt eletään jo harmaata sunnuntaita.

Perjantaina suunnattiin kaveriporukalla ystävän mökille uimaan ja grillailemaan sateiden pelossa, mutta onni olikin tällä kertaa suosiollinen ja ilta taisi olla sen yhden legendaarisen helleviikonlopun jälkeen lämpimin päivä aikoihin. Suomen kesä se on niin ihailtavan vaihteleva.

Päivän ruokalistalla olikin sitten iso kulhollinen vesimelonisalaattia ja burgereita (kesätöitään Hesburgerissa puurtavat toverit ovat juuri nyt yliherkkiä sanalle hampurilainen).

Kaltoin kohdeltu meloninpuolikas lähti illemmalla matkaevääksi sen alkuperäiselle lunastajalle.

Grillimestareilla oli homma hallussa.

Sympaattinen kangaskassi mainiolla sanomalla.

Eikä ilta tähän päättynyt. Yökyläilemään saapui yhdentoista jälkeen vielä mökkeilemässäkin ollut leipuriystävä, jonka kanssa allekirjoittanut päätti vielä yömyöhäisellä valmistaa maalaismaisen omenapiirakan. Ohje bongattiin ohjelmasta French food at home.

Kuvat: B.O.

Lauantaina vaivalla pystytetty sulkapalloverkko pommitettiin takaisin maan tasalle rankkasateiden voimasta. Ehtihän se siinä tosin hulppeat pari tuntia seistä.
Eivät nyt käy luonnonvoimat tasan.

PS. Keskiviikkona luvassa höyryjunan lailla kulkevaa meininkiä Stadionilla!