tiistai 10. elokuuta 2010

But I got my pocket full of real tales, and a broken guitar bone

Ei se Porin reissu mennytkään ihan niin kuin oli alun perin suunniteltu.

Perjantai-lauantai kulki oikein mukavasti, oli hyvä meininki ja mukavaa seuraa. Illan musiikillisen potin räjäytti Volbeat, joka todella otti yleisönsä. Olin aikaisemmin kuullut bändiltä vain muutamia kappaleita, mutta keikka todisti, että lähempi tutustuminen selvästikin kannattaisi. Erityisesti pian julkaistavalta neljänneltä albumilta soitettu maistiainen, Fallen kuulosti erittäin toimivalta.

Ja sitten sunnuntaina, täysin puun takaa, tuli se paljon puhuttu trombi.



Taivas hetkeä ennen kuin välähti.

Kuva: B.O.

Viitisen minuuttia kestäneen rajuilman jälkeen olimme kaikki pystyssä, mutta litimärkiä ja järkyttyneitä. Päälavan metallirakenteet olivat romahtaneet alas, kojujen osat lentäneet pitkin poikin nurmea ja oli sanomattakin selvää, että tekniikka tuskin oli selvinnyt säikähdyksellä. Joku sanoi, että vahvistimista kaadettiin litroittain vettä, toinen, että mikseripöytä uiskenteli siinä.

Maassa oli laajoja lammikoita, joissa vesi ulottui nilkkaan, kun pyrimme leirintäalueelle tarkastamaan telttamme kokemat vauriot. Matkalla kävelimme Kotipitsan kojun ohi, kattoa sillä ei enää ollut. Puhelimeen puhunut myyjä ei tainnut ilahtua kommentista, jossa tiedusteltiin pitsan sen hetkisestä saatavuudesta.

Teltta-alueella meitä odotti melkoisen lohduton näky. Telttamme ulkopressu oli lentänyt tuulen voimasta pois ja alta paljastuneen verkko-osan läpi olikin sitten siivilöitynyt mukavasti vettä sisälle. Avattuamme sen totesimme, että teltassa ei ollut jäljellä enää mitään kuivaksi luokiteltavaa, mukaan lukien vaihtovaatteet, mahdolliset ruokavarastot, makuupussit ja muut tarpeelliset. Ympärillämme ja joukossamme monet purkivat vitutustaan etsimällä käsiinsä kuivan tupakan, minä söin sateen iskiessä ostamiani (mainitun jäljiltä hieman tahmeita) lakupötköjä uskomatta näkemääni. Eihän siihen nyt pysynyt reagoimaan kuin huumorilla, vaikka muitakin, avoimen aggressiivia tapoja tuli todistettua seuraavan puolen tunnin aikana.

Selvisimme kuitenkin melko vähällä. Kun olimme vaihtamassa junalippujamme sunnuntaiseen yöjunaan sain kuulla toiselta festarikävijältä, että hänen ollessaan Teksasissa samantapaisilla festivaaleilla oli paikalle iskenyt kaksi tornadoa. Yksi suomalainen trombi sinne tai tänne... ja mikä huvittavinta, tämäkin sattumanvarainen luonnonoikku oli sattunut juuri Slayerin lopetettua settinsä.

Yhden seurueeseen kuuluneen pettymys oli mittaamattoman suuri, kun selvisi, että jäljellä olevista esiintyjistä se tärkein oli ainoana yhtyeenä perunut oman esityksensä.

Kaiken kukkuraksi öinen kotimatkakaan ei sujunut aivan kommelluksitta. Junan oli tarkoitus lähteä viittä vaille kaksitoista ja saapua Pasilan asemalla varttia vaille neljä, kotona meidän oli tarkoitus olla vajaat kolme tuntia sen jälkeen kahden tunnin asemalla odottelun jälkeen.

Ensin juna oli oli tunnin myöhässä. Sitten vielä puoli tuntia. Kun lopulta pääsimme Tampereen kohdalle, meille kuulutettiin, että luvassa olisi veturin vaihto. Puolen tunnin seisoskelun jälkeen jatkoimme matkaa. Aika kuluikin mukavasti, kunnes Hyvinkään jälkeen, Jokelan seudulla jokainen junassa matkustaja tunsi kovan töyssyn, jonka jälkeen kuljettaja iski jarrut pohjaan. Hetken epätietoisuuden jälkeen tulee uusi kuulutus: juna on toistaiseksi pysähtynyt yliajon vuoksi.

Siinä odotellessamme paikalle saapui niin ambulanssi, poliisi kuin palokuntakin. Ensiavulla ei näyttänyt olevan erityistä kiirettä, joten jokainen meistä osasi arvata, mitä oli tapahtunut ja mitkä olivat seuraukset. Oli melko pysäyttävää huomata, kuinka arkipäiväistä ihmisen hengen menetys on. Jäljet siivottiin painepesurilla ja noin neljänkymmenen minuutin odotuksen jälkeen meille kerrottiin, että pelastuspartio on antanut luvan jatkaa matkaa. Siinä tuntee olevansa aika arvoton.

Lopulta seisoimme Pasilan asemalla puoli kahdeksalta aamulla, minä, paljasjaloin, itsensä irti sanoneet ja loppuun kuluneet ballerinani kilometrien takana leirintäalueen roskiksen vieressä, ja muu matkakomppania lopen uupuneina.

Ironista kyllä, kotiin vievä Pendolino oli sekin vielä vartin myöhässä.

maanantai 2. elokuuta 2010

Escape is never the safest path

Kyllä se taitaa olla pakko uskoa, että kesä on ohi, kun aurinkoa näkee tuskin kerran viikossa ja ulkona raivoaa myrsky myrskyn perään. Ei sillä, syksy alkaakin olla jo tervetullut helteiden keskelle. Kolmekymmentä astetta on aivan liikaa ihmiselle, joka kärsii jo ympäri vuoden läkähtymisestä.

Ensi viikonloppuna neljä musadiggaria suuntaa kohti Poria ja Sonispherea. Hengähdystauko lienee väärä sana rock-festareista puhuttaessa, mutta sitähän se töitä puurtavalle oikeastaan on. Esiintyjistä eniten kiinnostaa Volbeat, Maidenin jo kahteen otteeseen nähneenä mitään uutta tuskin on tarjolla, mutta Rautaneidon puolelta en sitä kaipaisikaan. Toivoa pidetään sään suhteen edelleen yllä (harmaa sää vielä menettelee, mutta vesisateella on huonot puolensa)!




Kuva: B.O.