She taught me how to gamble and how to roll the dice

Eilen suunnattiinkin sitten helatorstain kunniaksi kohti Helsingin Jäähallia odotukset korkealla.

Hassua, miten musiikki periytyy sukupolvelta toiselle. Elävänä esimerkkinä voin hyvinkin todeta, että tarpeeksi varhaisessa vaiheessa aloitettu aivopesu toimii, vieläpä erityisen hyvin, jos kohde on suhteellisen avomielinen kaikenlaiselle soivalle ja sointuisalle.

Lynyrd Skynyrd esiintyi siis eilisiltana 21.5 odottavalle suomalaisyleisölle pitkähkön tauon jälkeen. Vierailevana, enemmän tai vähemmän lämmittelijän roolissa esiintynyt Molly Hatchet ei sekään jättänyt täysin kylmäksi, mutta kyllä oppipojat saivat väistyä taka-alalle, kun itse mestarit saapuivat lavalle.

Menevää etelänrokkia soittava, 60-luvulla perustettu yhtye on menettänyt uransa aikana monta ystävää ja jäsentä, viimeisimpänä 2000-luvun alussa menehtyneen Leon Wilkesonin korvanneen Ean Evansin, joka hävisi toukokuun alussa taistelunsa syöpää vastaan. Vaikka suru lienee kova, kiertuetta päätettiin jatkaa, ja Evansin paikan basson varressa otti Robert Kearns.
Jotenkin tuli kyllä soittoa katsellessa sellainen olo, ettei mies ollut vielä oikein kotiutunut yhtyeen riveihin, mikä on kyllä enemmän kuin ymmärrettävää. Ei ole helppoa astua kuolleen miehen saappaisiin.

Keikka alkoi rempseästi Workin' for MCA:lla runsaiden aplodien saattelemana. Ja siitä lähtenyt puolentoista tunnin hittiputki sai kyllä pahimmankin tosikon puntit vipattamaan!
Mikähän siinä mahtaa muuten olla, että istumapaikoilla on aina se yleisvahva, sama, jähmeä meininki artistista riippumatta? On aina yhtä merkillistä olla niitä harvoja, jotka jammailevat hillitysti pukumiesten keskellä.

Piippuhyllyn miinuksiin kuuluu edelleenkin se, ettei bassosta kuulu pihausta kummempaa. Kummasti myös Molly Hatchetin aikana Dave Hlubekin soolot muistuttivat ainakin meidän paikaltamme lähinnä miimikkoshowta, vaikka Bobby Ingramin kepittelyt sitä vastoin erottuivat. Mahtoiko vika sitten piillä mikserin takana, jäämme arvailemaan.

Siinä vaiheessa kun Gimme three steps pärähti soimaan, allekirjoittanut oli jo myytyä tyttöä. Kyllä siinä soundissa on vain jotain niin vastustamatonta!
Hieman jäi jälkikäteen harmittamaan niin tytärtä kuin vanhempaakin polvea, ettei uudemmilta levyiltä soitettu kappalettakaan. Järkisyitä pohdiskellessa tulimme siihen tulokseen, että kyse voi olla täysin soitannollisistakin syistä, eihän sitä hetkessä pariakymmentä kappaletta opetella.

Toisaalta tällainen nostalgisuus, vanhojen aikojen muistelu saattaa olla ihan paikallaan tällaisina aikoina. Koskaan kun ei tiedä, milloin joku meistä lähtee.

Kuva: B.O.

You can set my soul alight

Pyydän syvästi anteeksi sitä uutta herkuttelutulvaa, joka vyöryy tämän(kin) tekstin jälkivanassa. Bändimme kitaristi sen jo sanoi, törmätessämme eilen Pizza & Kebab -paikassa. "Taas syömässä?"
Voi, kyllä, taas!

Eilinen päivä hujahti siis ystävien kesken oikein vauhdilla. Aluksi suuntasimme raskaan koulupäivän jälkeen tosiaan syömään vähintäänkin yhtä raskaasti, paikkaan, jossa normaali annoskoko hipoo jo taivaita. Kalorilaskimet heitettiin kaaressa roskakoriin, kun tilaukset tuotiin pöytään.

Eräs innostui myös leikittelemään ulos pursuilevilla täytteillä. Meet Robert.

Nuoren Roopertin kohtaloksi koitui lopulta nälkäiseksi käynyt pöytätoveri, rauha hänen vatsalleen.

Vatsat pullottaen viisilukuinen joukkio lyllersi verkkaista tahtia kohti lähikauppaa lehdenhakureissulle. Ja kun sieltä sitten päästiin kadun puolelle, niin mikäpä sieltä tuli vastaan, ellei jäätelökioski.

Vuoden ensimmäiset irtojäätelöt on nyt korkattu!

Jäätelöt kourassa matka jatkuikin sitten asuinkuntamme ainoalle kunnolliselle puistoalueelle, jonne oli tarkoitus mennä pelailemaan hieman lentopalloa ja nauttimaan muuten vain kauniista päivästä. Ja kaunis päivä se olikin.

Kuvat: B.O.

Voi loma, tule jo!

Well, I know a little about love

En usko musiikkipiireissä eräänlaisena ammattitautina liikkuvaan välineurheiluun.

Edellinen lause ei ole syyte, se on henkilökohtainen toteamus, joka ponnahti tänään vaihteeksi mieleen. Ei soittimien keräilyssä sinänsä ole mitään pahaa, se ei vain oikein tunnu minulle ominaiselta lajilta.

Itse aloitin soittoharrastukseni hieman yli neljä vuotta sitten isäni vanhalla bassolla, joka pölyyntyi asunnon nurkassa, hän kun itse on pesunkestävä kitaristi. Basso tuntui saman tien omalta soittimelta, enkä ole sitä missään vaiheessa edes kuvitellut vaihtavani. Merkkiä Aria Pro II edustanut, tummapuinen basso oli harvinaisen raskas soitin aloittelijalle, 12-vuotiaalle tyttöselle, mutta rakastin sitä tummanpuhuvaa ääntä, joka sen uumenista sikisi. Musiikinopettajani tokaisi kerran, että kyseisellä soittimella soittamaan opetteleminen on puhdas rangaistus. Päinvastoin, se nimenomaan antoi sormilleni voimaa, sillä kevyttä sillä soittaminen ei todellakaan ollut.

Ensimmäisen oman soittimeni hankimme vajaat kaksi vuotta siitä, kun olin ensimmäistä kertaa basson kaulaan kajonnut. Olin näihin aikoihin aloittanut soittotunnit erään toisen basistin johdolla, ja tämä tarjosi minulle koekäyttöön muutamaan kertaan käytettyä G&L L-2000:ta. Olin tätä ennen käynyt muutamissa musiikkikaupoissa soittelemassa erinäisiä tapauksia, mutta mikään niistä ei ollut tuntunut hyvältä, ei rakkautta ensi kuulemalta.
G&L oli ahkerassa testikäytössä monta viikkoa, ennen kuin pystyin toteamaan ääneen, että tämä se on. Kaupat tehtiin ja soitan yhä tuolla samalla bassolla, enkä ole vielä edes vilkaissut muiden suuntaan kahta kertaa.

Koska sähköbasson paikka on tämän soittajan sydämessä täytetty, se ei kaipaa tilkitsemistä vähintään muutamaan vuoteen. Sen sijaan täysin erilaisia ominaisuuksia edustavat soittimet saattavat saada sydämeni läpättämään kokeilunhalusta. Viime aikoina olen alkanut harkita vakavasti akustisen basson hankintaa. Syyt ovat moninaiset, niihin lukeutuvat niin kauniin soundin haikailu kuin mainio projektimahdollisuuskin, johon akustinen pehmeys kieltämättä sopisi.

Veikkaanpa, että kunhan kesäloma on ohi, ja töiden palkka takataskussa, lähden kiertelemään Helsingin musiikkiliikkeitä. Thomannilta löytyi kyllä varsin mukavan oloinen yksilö, mutta koska olen melko konkreettinen tapaus, haluan varmistua soittimesta näppituntumalla.

Enää kuusitoista päivää!

I know a little on muuten ensimmäisiä kappaleita, joita aloittelevana basistina opettelin sormet rakoilla. Ah, niitä muistoja!

Here we go again

Mikähän siinä on, että viikonloppu kuluu aina herkuttelun parissa, seurasta tinkimättä?

Eilisilta alkoi tortillojen parissa nälän yllättäessä keväisestä auringosta takaterassilla nautiskelleen ystäväporukan. Kitara vaihtui leikkuuvälineisiin, kun aterian valmistelu aloitettiin vihannesten pilkkomisella. Ruoan laittaminen on harvinaisen rentouttavaa puuhaa, se on kyllä myönnettävä.
Lisukkeiden kanssa tulikin sitten vähän liioiteltua itse syödessä. Mutta pitäähän sitä nyt täytettä olla! Alla oleva kuva on napattu vasta tänään, sillä kamera unohtui vallan illaksi koteloonsa. Jämistä koottu kasvistortilla maistui sekin, vaikka jauhelihaa hiukan kaipasikin.

Viikonlopun herkkuputki ei kuitenkaan rajoittunut ainoastaan lauantaihin, vaan nautiskelu aloitettiin jo hyvissä ajoin perjantai-iltana pikkusuolaisen ja happojuoman kera.
Kyläilemässä jälleen ollut leipuriystävä yllätti iloisesti päättäessään hetken mielijohteesta valmistavansa pellillisen mokkaruutuja. Vaikka uunin kanssa tulikin hetki torailtua (alimmalla ritilällä paistui samaan aikaan lauantaita varten rahkapiirakka), olivat valmiit ruudut suussasulavia. Etenkin seuraavana päivänä, jolloin ylijäämällä ruokittiin koko loppu komppania.
Myös lauantaina Titanicin jälkimainingeissa tarjottu mustikkapiirakka katosi nopeasti parempiin suihin. Varsin onnistunut klassikkoilta!

Kuvat: B.O.