I'll relive it without pain

Lieneekö syytä huolestua, kun herää aamulla nähtyään aivan todentuntuisen unen, ja toivoo ihan vähän, että se olisi ollut totta?

Ei, kyseessä ei ollut siirappinen rakkausunelma tai mikään vastaava romantiikkaa tihkuva seikkailu. Olin nimittäin unessa tatuoitu. Ja ei, ne eivät olleet pieniä tatuointeja, suunnittelin jopa täyttäväni musteella koko toisen käsivarteni sleeven muodossa niiden kahden ison väritatuoinnin lisäksi. Soivatko jo hälytyskellot?

Onneksi tällainen tatuointi-into on ainakin toistaiseksi esiintynyt ainoastaan unien muodossa. Kauniitahan niistä jotkin ovat, mutta muste on ikuista.

It's automatic, honey

Lupauduinpa sitten heikolla hetkellä leipuriystävän matkaseuraksi lokakuiseen Lady Gagan konserttiin Hartwall areenalla.
Kieltämättä en pane tätä yhtään pahakseni, Gagalla kun on valtavirran popartistiksi erittäin toimiva ja omalaatuinen tyyli, mikä kieltämättä puree allekirjoittaneeseen hyvin. Beautiful, dirty, rich on noussut vahvaksi suosikiksi, ystävän mukaan kenties siksi, että siinä jotain hyvin Fiona Applelle ominaista. Väitteessä lienee kyllä jotain perää, kun kuuntelee kappaleen bassokuvioita ja yleistä meininkiä.

No, kaikesta huolimatta luvassa lienee erittäin hyvä show. Lokakuuta odotellessa!

We could stare into the sun if we would open up our eyes

Tiedättekö sen tunteen, kun tekee mieli kuunnella pitkästä aikaa vanhoja "nuoruuden" suosikkeja?

Kävin 12-vuotiaana läpi 80-lukulaisen rockmusiikin kauttani ja tuli selattua niin monta miesvetoista bändiä, joiden kasvoilla kiiltelivät kajaalit ja poskipunat, että sain sekä ajan soundista, että meiningistä pitkälti yliannostuksen, josta en ole vieläkään täysin selvinnyt. Yksi on kuitenkin säilynyt vuosien varrella yhä rakkaana ja raikkaana, nimittäin Skid Row.

Käytännössä Skid Rowhan julkaisi ainoastaan ensimmäisen levynsä nipin napin 80-luvulla (1989), eivätkä jäsenet nyt niin kamalasti niissä meikeissä viihtyneet, mutta älkää kiinnittäkö liikaa huomiota yksityiskohtiin!

Tuli järjetön mielihalu kaivaa ne kaksi parasta albumia (eli järjestyksessä kaksi ensimmäisenä ilmestynyttä) levyhyllyn kätköistä ja fiilistellä vähän teinivuosia. Rattlesnake Shake, Sweet Little Sister, Can't Stand the Heartache, Livin' on a Chain Gang, Creepshow, The Threat... yhä ne sykähdyttävät kuten silloin joskus ennen!



Ja väittävät vielä, että nuorilla on huono maku musiikin suhteen.

PS. Quicksand Jesus on edelleen yksi parhaimmista slovareista ikinä!

When you came in the air went out

Katsoin sitten maanantaina uteliaisuuden puuskassani kovasti hehkutetun True Bloodin avausjakson. Ihan viihdyttävältähän sarja vaikutti näin tutustujan silmissä, ja uskon vahvasti siihen, että juoni lähtee käyntiin muutamien jaksojen päästä. Niitä odotellessa!

Oli minulla muutakin asiaa. Syvä uskoni sarjaan johtuu vampyyrien lisäksi siitä, että olen varma, ettei hyvä musiikki voi koskaan kytkeytyä mihinkään täysin kelvottomaan. Kiinnitin heti alussa huomiota erikoiseen tunnariin, etsin sen eilen käsiini, ja nyt olen kuunnellut kipaletta eilisillasta saakka repeatillä. Jos tekijöillä on ollut näin hyvä maku, eiköhän se itse sarjakin tule olemaan katsomisen arvoinen.

Siitä onkin aikaa, kun kantrivivahteet kuulostivat näin hyvältä.

So don't pay no mind to my watering eyes

Mikähän siinä on, että herra LaMontagne onnistuu kerta toisensa jälkeen mykistyttämään kuuntelijansa täysin?

Don't give me false hope

Näin eilisen keikan jälkitunnelmista on pakko sanoa, etten ole aikoihin ollut näin hyväntuulisella ja kaikin puolin onnistuneella keikalla. Vaikka konsertti venyikin lähes kolme ja puolituntiseksi, en voi sanoa kyllästyneeni hetkeksikään.

Lämppärinä toiminut trubaduuri, laulaja-lauluntekijä Josh Ritter oli hänkin ihan mukava musiikillinen yllätys, toi hieman mieleen Ray LaMontagnen. Muutamille kappaleille sytyin vähän enemmänkin, osa meni ehkä minun makuuni hieman liian maalaiseksi.



Mutta että, The Swell Season. Glen Hansard ja Markéta Irglová bändeineen tarjosivat niin musiikillisen että muuten vain iloluonteisen elämyksen koko Kulttuuritalolle, mutta erityisesti kahdelle vanhojaan juuri viettäneelle opiskelijalle, jotka olivat innolla mukana vähäisiksi jääneistä yöunista huolimatta. Ihana tunnelma, ihanaa musiikkia. Mikä kuulostaisikaan kauniimmalta kuin harmoninen yhteislaulu hiljaisessa salissa?

"I was living in a Devil Town,
didn't know it was a Devil Town
Oh, Lord, it really brings me down
about the Devil Town"

I want to pull back the veils and find out what it is that I've done wrong

Tässä ehti jo tulla pienoisia mutkia matkaan helmikuista konserttia silmällä pitäen.

Joulukuisen muuton jäljiltä aloin sitten tässä muutama päivä sitten etsiä keikkalippuja aikeinani tarkistaa, mihin aikaan konsertin olikaan tarkoitus alkaa. Ja näin vain huomatakseni, ettei niitä lippuja ole missään.

Ensin iski epäusko, sitten epätoivo. Sitten sitä vain alistui, pengottuaan jäljellä olevat pahviboksit ja lipastonlaatikot useamman kerran läpi.
Vilpittömät onnittelut sille, joka ne jostain roskalaatikosta bongaa, elämys tiedossa.

No, arvaatteko, nielinkö tämän jonkinlaisena ennemerkkinä siitä, että ettei minun ole tarkoitus nähdä yhtä maailman ihanimmista duoista livenä? En tietenkään.

Käväisin tuossa aamupäivällä kokeen jälkeen ostamassa uuden parin lippuja, kun selvisi, ettei Live Nation, joka siis on konsertin järjestäjä, suhtaudu kovin suopeasti lippujen takaisinostoon (kiitos lippu.fi myötätuntoisista kommenteista!). Mutta keikalle ollaan siis edelleen menossa, vaikka se kukkarolle ottikin!

Ehkä me opimme tästä jotain...

Enää reilut kaksi viikkoa!