I will walk with my hands bound

Iltoja! 

Blogin puolella on ollut vähän hiljaista, pitkälti johtuen ihan siitä, että kirjoittajan päivät ovat kuluneet harvinaisen mitäänsanomattomasti (= nukkuessa ja sormia basson kielillä juoksuttaessa). Guilty pleasurena on toiminut D. Gray-Man -anime ja sen loputtua samanniminen manga, joka vie kesken jäänyttä tarinaa pidemmälle. Ennen kuin kauhistelette siellä ruudun toisella puolella, niin todetaan nyt saman tien, että nyt puhutaan henkilöstä, joka ei ole koskaan kyseiseen ilmiöön hurahtanut! Nyt olen sitten konkreettisesti todennut sen, miten hyvä tarina vie mukanaan. Ystävät varoittelivat, että tämä on sitten niitä juttuja, mitä ei julkisesti myönnetä. Oops, sinne taisivat mennä ne viimeisetkin uskottavuuden rippeet! Mutta menkööt, jos kerran tuovat vähän viihdettä näihin harmaisiin sadepäiviin.

Huomenna olisi tarkoitus viettää lauantaina kotiin lähtevän kämppiksen syntymäpäivää Propagandassa. Kyseessä on siis jokaperjantainen indie/rock -ilta eräässä Glasgown suurimmista yökerhoista, missä kuulee hyvää musiikkia niin Foo Fightersista Panic At The Discoon, ja AC/DC:stä The View'hun. Lienee sanomattakin selvää, että kyseessä on allekirjoittaneen paratiisi. Loppuviikonloppu kuluneekin sitten pakkailun merkeissä, sillä tunnilleen viikon päästä meikäläinen laskeutuu Helsinki-Vantaan lentokentälle ja aloittaa hyvin ansaitun kesäloman kotosuomessa!

Tässä vielä iltaa tahdittamaan upeus nimeltä Garden.

There's a lot of things that can kill a man, there's a lot of ways to die

Novoi, en päässyt Ikeaan asti, kun autopaikat olikin jo täytetty (hyvästi lihapullat!). Mutta ei se mitään, onhan meillä Ikean nettisivut! Joiden selaaminen ei muuten ehkä ollut kovin hyvä idea, koska nyt minulla on pakkomielle tästä. Totta kai sen on oltava sieltä kalliimmasta päästä, luonnollisesti... mutta kun se on niin nätti ja onhan siinä säilytystilaakin! Järkiperusteet ennen tunteita vai miten se meni?

Ihana kappale, ihana versio.

Sain minä muuten pahvilaatikoitakin, josko ensi torstain jälkeen alkaisi hiljalleen pakkailla näitä asuntolaan kertyneitä tavarakasoja pois tieltä. Kaksi ja puoli viikkoa jäljellä!

I know you'll be a sun in somebody else's sky, but why can't it be mine?

Viiden minuutin tauko Pearl Jamin säestämänä.

"When I had my children as babies I would pick out a different song for each of them. I would sing it to them and rock them to sleep each night to it. "



Takaisin sosiaalipsykologian pariin!

But I got my pocket full of real tales, and a broken guitar bone

Ei se Porin reissu mennytkään ihan niin kuin oli alun perin suunniteltu.

Perjantai-lauantai kulki oikein mukavasti, oli hyvä meininki ja mukavaa seuraa. Illan musiikillisen potin räjäytti Volbeat, joka todella otti yleisönsä. Olin aikaisemmin kuullut bändiltä vain muutamia kappaleita, mutta keikka todisti, että lähempi tutustuminen selvästikin kannattaisi. Erityisesti pian julkaistavalta neljänneltä albumilta soitettu maistiainen, Fallen kuulosti erittäin toimivalta.

Ja sitten sunnuntaina, täysin puun takaa, tuli se paljon puhuttu trombi.

Taivas hetkeä ennen kuin välähti.

Kuva: B.O.

Viitisen minuuttia kestäneen rajuilman jälkeen olimme kaikki pystyssä, mutta litimärkiä ja järkyttyneitä. Päälavan metallirakenteet olivat romahtaneet alas, kojujen osat lentäneet pitkin poikin nurmea ja oli sanomattakin selvää, että tekniikka tuskin oli selvinnyt säikähdyksellä. Joku sanoi, että vahvistimista kaadettiin litroittain vettä, toinen, että mikseripöytä uiskenteli siinä.

Maassa oli laajoja lammikoita, joissa vesi ulottui nilkkaan, kun pyrimme leirintäalueelle tarkastamaan telttamme kokemat vauriot. Matkalla kävelimme Kotipitsan kojun ohi, kattoa sillä ei enää ollut. Puhelimeen puhunut myyjä ei tainnut ilahtua kommentista, jossa tiedusteltiin pitsan sen hetkisestä saatavuudesta.

Teltta-alueella meitä odotti melkoisen lohduton näky. Telttamme ulkopressu oli lentänyt tuulen voimasta pois ja alta paljastuneen verkko-osan läpi olikin sitten siivilöitynyt mukavasti vettä sisälle. Avattuamme sen totesimme, että teltassa ei ollut jäljellä enää mitään kuivaksi luokiteltavaa, mukaan lukien vaihtovaatteet, mahdolliset ruokavarastot, makuupussit ja muut tarpeelliset. Ympärillämme ja joukossamme monet purkivat vitutustaan etsimällä käsiinsä kuivan tupakan, minä söin sateen iskiessä ostamiani (mainitun jäljiltä hieman tahmeita) lakupötköjä uskomatta näkemääni. Eihän siihen nyt pysynyt reagoimaan kuin huumorilla, vaikka muitakin, avoimen aggressiivia tapoja tuli todistettua seuraavan puolen tunnin aikana.

Selvisimme kuitenkin melko vähällä. Kun olimme vaihtamassa junalippujamme sunnuntaiseen yöjunaan sain kuulla toiselta festarikävijältä, että hänen ollessaan Teksasissa samantapaisilla festivaaleilla oli paikalle iskenyt kaksi tornadoa. Yksi suomalainen trombi sinne tai tänne... ja mikä huvittavinta, tämäkin sattumanvarainen luonnonoikku oli sattunut juuri Slayerin lopetettua settinsä.

Yhden seurueeseen kuuluneen pettymys oli mittaamattoman suuri, kun selvisi, että jäljellä olevista esiintyjistä se tärkein oli ainoana yhtyeenä perunut oman esityksensä.

Kaiken kukkuraksi öinen kotimatkakaan ei sujunut aivan kommelluksitta. Junan oli tarkoitus lähteä viittä vaille kaksitoista ja saapua Pasilan asemalla varttia vaille neljä, kotona meidän oli tarkoitus olla vajaat kolme tuntia sen jälkeen kahden tunnin asemalla odottelun jälkeen.

Ensin juna oli oli tunnin myöhässä. Sitten vielä puoli tuntia. Kun lopulta pääsimme Tampereen kohdalle, meille kuulutettiin, että luvassa olisi veturin vaihto. Puolen tunnin seisoskelun jälkeen jatkoimme matkaa. Aika kuluikin mukavasti, kunnes Hyvinkään jälkeen, Jokelan seudulla jokainen junassa matkustaja tunsi kovan töyssyn, jonka jälkeen kuljettaja iski jarrut pohjaan. Hetken epätietoisuuden jälkeen tulee uusi kuulutus: juna on toistaiseksi pysähtynyt yliajon vuoksi.

Siinä odotellessamme paikalle saapui niin ambulanssi, poliisi kuin palokuntakin. Ensiavulla ei näyttänyt olevan erityistä kiirettä, joten jokainen meistä osasi arvata, mitä oli tapahtunut ja mitkä olivat seuraukset. Oli melko pysäyttävää huomata, kuinka arkipäiväistä ihmisen hengen menetys on. Jäljet siivottiin painepesurilla ja noin neljänkymmenen minuutin odotuksen jälkeen meille kerrottiin, että pelastuspartio on antanut luvan jatkaa matkaa. Siinä tuntee olevansa aika arvoton.

Lopulta seisoimme Pasilan asemalla puoli kahdeksalta aamulla, minä, paljasjaloin, itsensä irti sanoneet ja loppuun kuluneet ballerinani kilometrien takana leirintäalueen roskiksen vieressä, ja muu matkakomppania lopen uupuneina.

Ironista kyllä, kotiin vievä Pendolino oli sekin vielä vartin myöhässä.

Escape is never the safest path

Kyllä se taitaa olla pakko uskoa, että kesä on ohi, kun aurinkoa näkee tuskin kerran viikossa ja ulkona raivoaa myrsky myrskyn perään. Ei sillä, syksy alkaakin olla jo tervetullut helteiden keskelle. Kolmekymmentä astetta on aivan liikaa ihmiselle, joka kärsii jo ympäri vuoden läkähtymisestä.

Ensi viikonloppuna neljä musadiggaria suuntaa kohti Poria ja Sonispherea. Hengähdystauko lienee väärä sana rock-festareista puhuttaessa, mutta sitähän se töitä puurtavalle oikeastaan on. Esiintyjistä eniten kiinnostaa Volbeat, Maidenin jo kahteen otteeseen nähneenä mitään uutta tuskin on tarjolla, mutta Rautaneidon puolelta en sitä kaipaisikaan. Toivoa pidetään sään suhteen edelleen yllä (harmaa sää vielä menettelee, mutta vesisateella on huonot puolensa)!

Kuva: B.O.

It's automatic, honey

Lupauduinpa sitten heikolla hetkellä leipuriystävän matkaseuraksi lokakuiseen Lady Gagan konserttiin Hartwall areenalla.
Kieltämättä en pane tätä yhtään pahakseni, Gagalla kun on valtavirran popartistiksi erittäin toimiva ja omalaatuinen tyyli, mikä kieltämättä puree allekirjoittaneeseen hyvin. Beautiful, dirty, rich on noussut vahvaksi suosikiksi, ystävän mukaan kenties siksi, että siinä jotain hyvin Fiona Applelle ominaista. Väitteessä lienee kyllä jotain perää, kun kuuntelee kappaleen bassokuvioita ja yleistä meininkiä.

No, kaikesta huolimatta luvassa lienee erittäin hyvä show. Lokakuuta odotellessa!

We could stare into the sun if we would open up our eyes

Tiedättekö sen tunteen, kun tekee mieli kuunnella pitkästä aikaa vanhoja "nuoruuden" suosikkeja?

Kävin 12-vuotiaana läpi 80-lukulaisen rockmusiikin kauttani ja tuli selattua niin monta miesvetoista bändiä, joiden kasvoilla kiiltelivät kajaalit ja poskipunat, että sain sekä ajan soundista, että meiningistä pitkälti yliannostuksen, josta en ole vieläkään täysin selvinnyt. Yksi on kuitenkin säilynyt vuosien varrella yhä rakkaana ja raikkaana, nimittäin Skid Row.

Käytännössä Skid Rowhan julkaisi ainoastaan ensimmäisen levynsä nipin napin 80-luvulla (1989), eivätkä jäsenet nyt niin kamalasti niissä meikeissä viihtyneet, mutta älkää kiinnittäkö liikaa huomiota yksityiskohtiin!

Tuli järjetön mielihalu kaivaa ne kaksi parasta albumia (eli järjestyksessä kaksi ensimmäisenä ilmestynyttä) levyhyllyn kätköistä ja fiilistellä vähän teinivuosia. Rattlesnake Shake, Sweet Little Sister, Can't Stand the Heartache, Livin' on a Chain Gang, Creepshow, The Threat... yhä ne sykähdyttävät kuten silloin joskus ennen!



Ja väittävät vielä, että nuorilla on huono maku musiikin suhteen.

PS. Quicksand Jesus on edelleen yksi parhaimmista slovareista ikinä!

When you came in the air went out

Katsoin sitten maanantaina uteliaisuuden puuskassani kovasti hehkutetun True Bloodin avausjakson. Ihan viihdyttävältähän sarja vaikutti näin tutustujan silmissä, ja uskon vahvasti siihen, että juoni lähtee käyntiin muutamien jaksojen päästä. Niitä odotellessa!

Oli minulla muutakin asiaa. Syvä uskoni sarjaan johtuu vampyyrien lisäksi siitä, että olen varma, ettei hyvä musiikki voi koskaan kytkeytyä mihinkään täysin kelvottomaan. Kiinnitin heti alussa huomiota erikoiseen tunnariin, etsin sen eilen käsiini, ja nyt olen kuunnellut kipaletta eilisillasta saakka repeatillä. Jos tekijöillä on ollut näin hyvä maku, eiköhän se itse sarjakin tule olemaan katsomisen arvoinen.

Siitä onkin aikaa, kun kantrivivahteet kuulostivat näin hyvältä.

So don't pay no mind to my watering eyes

Mikähän siinä on, että herra LaMontagne onnistuu kerta toisensa jälkeen mykistyttämään kuuntelijansa täysin?

Don't give me false hope

Näin eilisen keikan jälkitunnelmista on pakko sanoa, etten ole aikoihin ollut näin hyväntuulisella ja kaikin puolin onnistuneella keikalla. Vaikka konsertti venyikin lähes kolme ja puolituntiseksi, en voi sanoa kyllästyneeni hetkeksikään.

Lämppärinä toiminut trubaduuri, laulaja-lauluntekijä Josh Ritter oli hänkin ihan mukava musiikillinen yllätys, toi hieman mieleen Ray LaMontagnen. Muutamille kappaleille sytyin vähän enemmänkin, osa meni ehkä minun makuuni hieman liian maalaiseksi.



Mutta että, The Swell Season. Glen Hansard ja Markéta Irglová bändeineen tarjosivat niin musiikillisen että muuten vain iloluonteisen elämyksen koko Kulttuuritalolle, mutta erityisesti kahdelle vanhojaan juuri viettäneelle opiskelijalle, jotka olivat innolla mukana vähäisiksi jääneistä yöunista huolimatta. Ihana tunnelma, ihanaa musiikkia. Mikä kuulostaisikaan kauniimmalta kuin harmoninen yhteislaulu hiljaisessa salissa?

"I was living in a Devil Town,
didn't know it was a Devil Town
Oh, Lord, it really brings me down
about the Devil Town"

I want to pull back the veils and find out what it is that I've done wrong

Tässä ehti jo tulla pienoisia mutkia matkaan helmikuista konserttia silmällä pitäen.

Joulukuisen muuton jäljiltä aloin sitten tässä muutama päivä sitten etsiä keikkalippuja aikeinani tarkistaa, mihin aikaan konsertin olikaan tarkoitus alkaa. Ja näin vain huomatakseni, ettei niitä lippuja ole missään.

Ensin iski epäusko, sitten epätoivo. Sitten sitä vain alistui, pengottuaan jäljellä olevat pahviboksit ja lipastonlaatikot useamman kerran läpi.
Vilpittömät onnittelut sille, joka ne jostain roskalaatikosta bongaa, elämys tiedossa.

No, arvaatteko, nielinkö tämän jonkinlaisena ennemerkkinä siitä, että ettei minun ole tarkoitus nähdä yhtä maailman ihanimmista duoista livenä? En tietenkään.

Käväisin tuossa aamupäivällä kokeen jälkeen ostamassa uuden parin lippuja, kun selvisi, ettei Live Nation, joka siis on konsertin järjestäjä, suhtaudu kovin suopeasti lippujen takaisinostoon (kiitos lippu.fi myötätuntoisista kommenteista!). Mutta keikalle ollaan siis edelleen menossa, vaikka se kukkarolle ottikin!

Ehkä me opimme tästä jotain...

Enää reilut kaksi viikkoa!

There's a lot of things I don't understand

Rakkautta. Syvää rakkautta.

There is thunder in our hearts, baby

Lieneekö syynä sitten itse arkeen paluu aivan liian lyhyen loman jäljiltä (joululoma voisi aivan hyvin olla vaikkapa parisen viikkoa pidempi, mitä olette mieltä?) vai pienimuotoinen stressi sen ja sen tuomien velvollisuuksien jäljiltä, mutta olen viime päivinä jumittanut melkoisen tehokkaasti muutamassa kappaleessa. Siinä oli muuten harvinaisen pitkä aloituslause.

Törmäsin tässä jokin aika sitten Stellan blogin kautta Placebon versioon Kate Bushin Running up that hillistä. Heti ensikuulemalta ihastuin lyriikoihin, mutta melodia ja bändin soitanta jäivätkin sitten huomattavasti taka-alalle, joten niin jäi itse kappalekin.
Jälleen todistus siitä, että jotkin kappaleet vain yksikertaisesti kaipaavat uusintakierroksen tai useamman paljastaakseen todelliset valttinsa malttamattomalle kuuntelijalle.



Olkoon se sitten se laskelmoiva basso taustalla tai ne jo mainitut sanoitukset, versiointi pääsi jo niin korkealle listalla, että sai sydämeni tykyttämään. Kirjaimellisesti. Rytmihäiriön mahdollisuutta ei oteta lukuun.

Myös Damien Rice on nostanut päätään Woman like a man -loopin muodossa.

Ovat muuten ensimmäiset YouTubesta onnistuneesti lisätyt pätkät tässä blogissa. Saa onnitella!

PS. Sello on sitten uskomattoman kaunis instrumentti.

Counting Crows

Muistan hämärästi, miten vietin suuren osan edellisvuoden sateisesta kesästä kuulokkeet korvilla, uppoutuneena kuuntelemaan Adamin neuroottisia lyriikoita.

Tuntuu hyvältä tavoittaa se sama tunne uudelleen sellaisena kuin silloin, ajasta haalistumattomana, edelleen itselle aitona, käsin kosketeltavana.

Counting Crows - Anna begins

Strict Joy

Arvatkaapa, minne matka käy helmikuussa?

Kuva: B.O.

You wave the red flag, baby you make it run, run, run

Viimeisiä kesäterveisiä toivottaen!

Kunpa ei vielä tarvitsisi vaihtaa viileän ruohon tuntua paljailla jalkapohjilla hiostaviin kenkiin ja sitäkin tukalampiin luokkahuoneisiin...

Vaan älkäämme vielä masentuko. Aurinko paistaa ja järvivesi on lämmintä yhä elokuussakin. Ja hyvää seuraa löytyy vuoden ympäri.

Allekirjoittaneen viimeisimmät kolme viikkoa ovat kuluneet kesätöiden puitteissa, joten se varsinainen loma loppui minun kohdallani jo tuossa 20. päivä heinäkuuta. Tätä ennen vietin harvinaisen mukavat ja inspiroivat kymmenen päivää valtakunnallisella musiikkileirillä Nakkilassa. Hyvät muistot ajanevat minut sinne ensi kesänäkin hakemaan hyvää soittoseuraa ja mahdollisuutta toteuttaa kulloinkin ajankohtaisia projekti-ideoita, tai "proggiksia" , kuten kuvailtua useamman kuin yhden leiriläisen suusta.

Lähes kaksi viikkoa pelkkää musiikkia; soittosessioita, luentoja ja jameja, samanhenkisten ihmisten keskuudessa. Voiko nuori muusikonalku muuta enää pyytääkään?

They'll inherit your souls

Postin mukana saapui tänään paketti, josta paljastui kahden kappaleen verran hienoja naisartisteja.

Kuva: B.O.

Hyvä naisääni - tummanpuhuva, kuten Applella, raikkaan omaperäinen, kuten Spektorilla - iskee pianolla säestettynä tähän tyttöön harvinaisen hyvin!

To simplify something that extremely complex

Puhelu leipuriystävän kanssa inspiroi sitten valmistamaan jälleen iltamyöhäisellä vaniljajäätelölle pienen lisukkeen oman pään mukaan. Vähän kaurahiutaleita, omenaa, fariinisokeria...
Puhelun päätteeksi meillä olikin sitten kasassa pellillinen kaurapaistosta juhannuksen piirakkajämistä. Oli lupauduttava säästämään vähän prosessissa puhelimen välityksellä avustaneelle ystävällekin huomiseksi, vaikka tiukkaa sen palan jättäminen kieltämättä teki. Lisää kokeilevaa keittiötä tänne, tack!

Kuva: B.O.

Keikkamerkinnässä mainitsemani The Answer muistutti minua jollain kaukaisella tavalla eräästä toisesta vanhemmasta suursuosikista, joka on ehtinyt huilia levyhyllyssä jo melkoisen aikaa. Monen harmiksi niin kovin aikaisin kuopattu The Darkness jaksaa aina hymyilyttää ja ilahduttaa raikkaalla soundillaan ja ihailtavalla asenteellaan. Vai mitä sanotte tästä?

Justinin falsetti se valaisee harmaimmankin päivän!

And the only words that are worth remembering

Kuva: B.O.

Tiedättekö sen tunteen, kun löytää vanhan rakkauden uudelleen?

Running right off the track

Luvassa myöhäistä raporttia keskiviikolta!

Mainittuna päivänä suuntasimme siis vakiintuneella kolmen hengen porukallamme kohti Helsingin Olympiastadionia. Aurinko paistoi ja Highway to Hell jyskytti auton stereoissa.

Pienten parkkeerausongelmien selvittyä lähdimme sitten tallustamaan Stadionia kohti hyvissä fiiliksissä, odottavin mielin. Vanhempi polvi oli etukäteen kovasti hehkuttanut meitä odottavaa konserttia, eikä tämän vilpittömyyttä ollut erityisen vaikea uskoa.

Saavuimme paikan päälle siinä määrin myöhässä, että missasimme Blaken lämppäyksen kahta kappaletta lukuun ottamatta. Hassua ajatella, että solistin roolissa heiluva Aaro Seppovaara on ainakin muinoin asunut samassa pikkukylässä, missä itsekin pidämme kotia. Hyvä meininki, eipä siitä mitään valittamista.

Toinen lämmittelybändi, The Answer, kuitenkin häivytti perin nopeasti muistikuvat edeltäjästään. Lavalle astellut nelihenkinen yhtye onnistui jo ensimmäisellä kappaleellaan saamaan tämän tytön pauloihinsa. Musiikista kuulsi vahvasti läpi erityisesti Led Zeppelin, eikä laulajan eleitä seuratessa voinut sivuuttaa Robert Plantilta saatuja vaikutteita. Mutta mikä ääni! Tuli ihan vanhaa kunnon bluesrockia ikävä.

Paikoiltamme oli sen verran matkaa lavalle, että tuli siinä porukalla todettua, että kylläpä on nuoria ihmisiä, mutta että mikä fiilis! Veljen kanssa jo ehdittiin sopia, että ehkä meidänkin on aika alkaa harjoitella ahkerammin.
No, eihän ne sitten tosiaan mitään pojankoltiaisia enää olleet, tarkempi tutkiskelu kotosalla osoitti, että kyllä ne taitaa vähintääkin lähennellä sitä kolmeakymppiä. Lyhkäsiä miehiä nuo irlantilaiset. Ja nuoren oloisia. Ainakin Stadionin lavalla. Joka tapauksessa aivan mahtava soundi, tutustukaa ihmeessä tarkemmin!

AC/DC se täytti kyllä sitten kaikki mahdolliset odotukset. Jos joltain bändiltä voi sanoa saaneensa lipun hinnalla kunnon shown, KISS sai juuri kovan vastuksen (paremmalla musiikilla)!

Näin lyhyenläntänä immeisenä seisoin ensimmäisten kappaleiden aikana enimmäkseen päkiöideni varassa, kunnes siirryin hieman huonovointisena väljemmille vesille siinä neljännen, viidennen kappaleen kohdalla. Alun videointron kaksimielisen humoristisen latauksen jälkeen pamahtanut Rock n' roll train sai yleisön hurraamaan haltioissaan viidelle miehelle, jotka saapuivat lavalle kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Ja mikä kuvastaisikaan yhtyettä paremmin kuin lavarakennelmiin kuulunut höyryjuna? AC/DC on kulkenut pitkän tien, puskenut läpi omana itsenään välittämättä ohimenevistä trendeistä, eikä sillä ole vielä aikomustakaan pysähtyä.

Seuraavan päivän Helsingin Sanomissa kuvailtiin sitä, kuinka AC/DC:n tapauksessa tietyt elementit ovat odotettavissa, ja vaikka ne sinänsä olisivatkin turhia ja jo moneen kertaan nähtyjä, ne edustavat perinnettä. Artikkelin kirjoittajan, Otto Talvion sanoin: "Perinnettä, jonka rikkominen nyt olisi yhtä älytöntä kuin soittaa livenä kaikki uuden levyn 15 biisiä."

Niin minä, kuin loputkin loppuun myydystä Stadionista, olemme täysin samaa mieltä.

Kuva: B.O.