The Phantom of the Opera

Ja minä kun luulin aina, että musikaalielokuvat ovat pitkästyttäviä.

Kuva

Pitänee kyseenalaistaa omat ennakkoluulonsa vähän useammin.

"It takes backbone to lead the life you want"

Olen nyt istunut tässä hyvän tovin ja miettinyt, mitä haluaisin sanoa elokuvasta Revolutionary Road. Tulin siihen tulokseen, että minun on äärettömän vaikea pukea filmin herättämät ajatukset ja tunteet sanoiksi, sillä sen sanomassa oli jotain kovin henkilökohtaista. Kenelläpä meistä ei olisi unelmia, joita tavoitella. Esteitä, joiden ylittäminen tuntuu mahdottomalta, olivat ne sitten todellisia tai ainoastaan mielemme kehittämiä verkkoja, jotka pitävät meidät otteessaan vaikka kuinka yrittäisimme kiemurrella vapaaksi.

Revolutionary Road on pohjimmiltaan tarina kahdesta ihmisestä ja heidän keskinäisestä suhteestaan. Se kuvaa kaunistelematta päähenkilöidensä ahdinkoa ankeassa lähiössä 50-luvun Amerikassa, jossa eriäväisyyttä tuomitaan suljettujen ovien takana. Erilaiset roolit ja mallit on annettu, eikä niistä ole soveliasta murtautua. Sanotaan, että elämässä tulee vastaan vain yksi mahdollisuus, johon tarttua.

Meillä kaikilla on oikeus unelmiin. Meillä kaikilla on valta tavoitella sitä, mitä todella elämältä haluamme. Eivät haaveet saisi kaatua muiden uskonpuutteeseen, kannustamattomuuteen, järkisyihin. Pitääkö kaikkeen olla rationaalinen peruste?

Miksi me niin monesti luovutamme jo ennen ensimmäisiä askeleita?

Revolutionary Road on mitä kaunein elokuva. Sen pohjana toiminut, Richard Yatesin samanniminen romaani ei liene turhaan ansainnut paikkaansa englanninkielisen kirjallisuuden helmenä. Kertomus, joka herättää lukemattomia tunteita, joiden päällimmäisin piirre on niiden ristiriitaisuus.

Ja koko elokuvan ajan sitä vain toivoo, että tyttö pääsee lopulta Pariisiin.

Kuva: B.O.

Here we go again

Mikähän siinä on, että viikonloppu kuluu aina herkuttelun parissa, seurasta tinkimättä?

Eilisilta alkoi tortillojen parissa nälän yllättäessä keväisestä auringosta takaterassilla nautiskelleen ystäväporukan. Kitara vaihtui leikkuuvälineisiin, kun aterian valmistelu aloitettiin vihannesten pilkkomisella. Ruoan laittaminen on harvinaisen rentouttavaa puuhaa, se on kyllä myönnettävä.
Lisukkeiden kanssa tulikin sitten vähän liioiteltua itse syödessä. Mutta pitäähän sitä nyt täytettä olla! Alla oleva kuva on napattu vasta tänään, sillä kamera unohtui vallan illaksi koteloonsa. Jämistä koottu kasvistortilla maistui sekin, vaikka jauhelihaa hiukan kaipasikin.

Viikonlopun herkkuputki ei kuitenkaan rajoittunut ainoastaan lauantaihin, vaan nautiskelu aloitettiin jo hyvissä ajoin perjantai-iltana pikkusuolaisen ja happojuoman kera.
Kyläilemässä jälleen ollut leipuriystävä yllätti iloisesti päättäessään hetken mielijohteesta valmistavansa pellillisen mokkaruutuja. Vaikka uunin kanssa tulikin hetki torailtua (alimmalla ritilällä paistui samaan aikaan lauantaita varten rahkapiirakka), olivat valmiit ruudut suussasulavia. Etenkin seuraavana päivänä, jolloin ylijäämällä ruokittiin koko loppu komppania.
Myös lauantaina Titanicin jälkimainingeissa tarjottu mustikkapiirakka katosi nopeasti parempiin suihin. Varsin onnistunut klassikkoilta!

Kuvat: B.O.

You want to know where I have been, just look at my hands

Jostain syystä monen tunnin ostosreissun jälkeen olo on aina sanoinkuvaamattoman vetämätön.

Sellossa vietetyn päivän saldoksi muotoutui muutama perustoppi, mekko, sekä viihdepuolelta pokkaripassilla ilmaiseksi lunastettu The Road ja Anttilasta tarjouksesta kaapattu elokuva The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford.
Pientä ylpeyden poikasta on kyllä nyt ilmassa, sillä onnistuin pitkälti pysymään ostossuunnitelmassani, vaikken niitä toivomiani hippifarkkuja löytänytkään, sillä toisin kuin edellisreissulla, en tällä kertaa täyttänyt kauppakasseja useammalla mekolla, joita kaappi on jo valmiiksi täynnä. Farkkujen loistaessa poissaolollaan päätin lopulta kuitenkin antaa hieman periksi ja napata Indiskasta mukaani suloisen kukkamekon, joka saattaa hyvinkin syrjäyttää tiiviisti päällä ostohetkelläkin olleen värikkään kanssasisarensa.

Mustat ylipolvensukat, jotka nappasin mukaani Lindexiltä, paljastuivat kotona alimittaisiksi. Lienenkö käsittänyt koko termin over-knee aivan väärin, mutta se, että sukka juuri ja juuri peittää polven yläosan, ei oikein täytä omaa käsitystäni pakkauksen lupaamasta pituudesta.

Ja voi että, kesän virkistävä suosikki on löytynyt! Café Buffossa ystävien kesken nautitut mansikkajäähilejuomat veivät kyllä kieltämättä kielen mennessään. Pitääpä joskus koittaa ihan kotosallakin valmistaa, pääsisi vihdoin tuo muinoin ostettu jäämurskainkin tositoimiin.

Here's to the man with his face in the mud

Taidan elää pienoisessa kiitollisuuden velassa eräälle ystävälleni, joka tutustutti minut tässä taannoin irlantilaiseen laulaja-lauluntekijä Damien Riceen. Juuri nyt on vaikea kuvitella, mistä kaikesta olisin saattanut jäädä paitsi ilman tätä opastusta.

Jo ennen kuin Glen Hansardin tähdittämä, ja pääosin säveltämä, indie-elokuva Once ilmestyi teattereihin, päätin, että tässä on filmi, jonka haluan nähdä. Etenin tähän pisteeseen jälleen elokuvan soundtrackin kautta, ja miten syvälle nuo sävelet upposivatkaan. Leave soi päässäni ja soittimessani usean viikon ajan, eikä siltikään menettänyt karheaa otettaan. Say it to me now'lla ja Lies'illa oli täsmälleen sama vaikutus. Uskon jotenkin siihen, että kokonaisuudessaan loistava soundtrack tietää vähintäänkin hyvää elokuvaa, sillä varsinkaan Oncen kohdalla en pettynyt.

Muutama päivää elokuvaillan jälkeen aikaisemmin mainittu ystäväni, joka oli siis ollut mukana katsomossa, kehotti minua vilkaisemaan toista irkkulaista artistia, joka saattaisi kolahtaa sen perusteella, miten ahkerasti olin Oncen musiikkia kehunut. Ja kuinka siinä sitten kävikään.

Ihastuin aluksi suuresti Volcano'on ja I remember'iin, erityisesti Lisa Hanniganin tapaan tulkita kappaleita ja niiden sanoituksia. Pian kävikin selväksi, että siinä missä Damien Rice on loistava sanoittaja, tämän kappaleista löytyy myös upea tunnelataus ja intiimiys, jollaista en ollut aikoihin kuullut. Päädyin viikon sisällä ostamaan itselleni Ricen debyyttialbumin, O'n, eikä aikaakaan kun olin jo kuolaamassa seuraavaa, 9 -nimeä kantavaa levytystä. Tämä ei ole kuitenkaan vielä harmikseni asettunut levyhyllyyni. Kappaleet, kuten kauniit 9 crimes, Rootless tree ja Accidental babies, sekä hilpeän ihana Coconut skins herättivät huomattava innostusta allekirjoittaneessa, jopa soitannollisessa mielessä. Aikaiseksi en ole sitä vielä saanut, mutta jälkimmäisenä mainitun aion kyllä vielä jonain päivänä kesyttää nurkassa pölyttyvällä akustisellani!

Kuvat: B.O.

Suurimman vaikutuksen tällä hetkellä tekevät kuitenkin kaunis liveversio Then go'sta, joka on käsittääkseni peräisin ajalta, jolloin Rice soitti vielä Jupiterissa, versio, jossa Hannigan laulaa soolona Ricen itsensä toimiessa ainoastaan harmonisesti taustalaulajana, sekä tuoreempana The Professor. Professori on viime aikoina pitänyt vahvasti paikkaa soitetuimpien kappaleiden listalla ja on ehtinyt tahdittaa aamujani jo viikon päivät. Ihastuttava kipale kerta kaikkiaan!

Ricen musiikki kiteyttää olennaisen, sen, että musiikki ei tarvitse liikaa ollakseen vaikuttavaa.

"All I can do is be me. Whoever that is."

Harvinaislaatuisen pitkäveteisen lauantain iltapäivän viimeiset tunnit kulutin erään taannoin hankkimani elokuvan seurassa. Nuo kaksi tuntia ja 17 minuuttia katosivat jonnekin nopeammin kuin osasin odottaa. Se jos mikä on aina hyvän elokuvan merkki.

I'm Not There valaisee niin fiktiivisten kuin todellisuuteenkin perustuvien kohtauksien avulla Bob Dylanin monivaiheista elämää ja persoonaa. Myös näyttelijät vaihtuvat tarinoiden tahdissa, rooleissa nähdään mm. Christian Bale, Cate Blanchett, Heath Ledger ja Ben Whishaw. Vaikka jokainen heistä vangitsee jonkin Dylanin karrikoiduista rooleista niin runoilijana, palvottuna tähtenä kuin marttyyrinakin, Dylania itseään ei varsinaisesti mainita nimeltä kuin alussa ruudulla näkyvässä tekstissä: "Inspired by the music and the many lives of Bob Dylan". Jokainen hahmo, jokainen sommitellun muotokuvan osa on oma identiteettinsä ja sitä myötä myös oma nimensä.

Pakko sanoa, että itse pidin tästä elokuvasta melkoisesti, vaikka en ole Dylanin musiikkia kovin paljon kuunnellut, enkä niinkään tunne tämän persoonaa. Se tunnelma, sävymaailma, kaikki ne dialogit! Osuu juuri siihen samaan hermoon kuin Johnny Cashista (June Carteria unohtamatta) kertonut Walk the Line. Ehkä minä olen vain yksinkertaisesti heikkona muusikkotarinoihin, joista löytyvät ne tietyt ainekset. Juuri sopivasti niin toivoa kuin turmiollisuuttakin.

Erityismaininnan ansaitsee Cate Blanchett, joka ei kieltämättä ole saanut turhaan kaikkia mahdollisia ylistyksiä jo aikaisemmin Jude Quinnin roolistaan. Niin loistavaa suoritusta en ole nähnyt pitkiin aikoihin. Pidin myös Marcus Carl Franklinin esittämän Woody Guthrien hahmosta, joka tuo esille nuoren Dylanin musikaalisen palvonnan samannimistä folk-laulajaa kohtaan.

Kaiken kaikkiaan suosittelen tätä elokuvaa lämpimästi!

You can brave decisions, before you crumble up inside

Hiljaista on ollut blogin puolella, mutta niin on ollut kyllä muutenkin.

Kumma, miten varsinainen arki saa aikaan loputtoman vetämättömyyden tunteen, ja jo pelkkä ajatus opiskelusta saa kaivautumaan entistä syvemmälle peiton alle silmät umpeen puristettuina. Asiaa ei auttanut se, että sain stressattua päällekkäin kasautuneiden koulutehtävien tiimoilta, sillä niitä tuntui tulevan koko ajan lisää. Todellisuudessahan asia oli aivan toisin. Kaikki olisi hyvissä ajoin tehtävissä, jopa pitkällä aikavälillä, kunhan hiukan tökkisi aineita ja esitelmiä tärkeysjärjestykseen ja suorittaisi niitä sitä mukaa.
Mutta minä, kuten varmasti moni muukin silloin tällöin, reagoin näihin velvollisuuksiin useimmiten välttämisorientaation mukaisesti; siirtämällä tekemisiä päivä päivältä etäämmäs, kunnes toimeen on vihdoin tartuttava molemmin käsin.

Nyt kun puolet tehtävistä on takana, olo on kuitenkin mitä mainioin, eikä tämänpäiväinen Salon reissu yhtään olotilaa pahentanut, päinvastoin! Vaikka onnistuin jälleen tuhlaamaan turhankin suuren summan rahaa, osa hankinnoista tuli toden totta tarpeeseen ja olivat näin ollen täysin perusteltuja. Ja sitä paitsi, kuka sitä nyt pitkän viikon jälkeen hyvästä seurasta kieltäytyisi?
Uusi, hyväksi koettu kamerani sai vihdoinkin rinnalleen muistikortin ja kotelon, joka suojaa sitä täst'edes elämän kolhuilta ja huolimattomalta emännältä.

Näiden pääostosten lisäksi matkaan tarttui, kuten arvata saattaa, myös eräs elokuva ja parisen kirjaa, mutta niistä sitten enemmän, kunhan ehdin niihin tekemisiltäni paremmin perehtyä!

Kuva: B.O.

Play a song for me

Voi että, kyllä se on pian opeteltava hallitsemaan rahavarojaan vähän paremmin... taas!

Heti ensimmäisenä olikin reissussa suunnattava Suomalaiseen Kirjakauppaan eräiden tiettyjen jatko-osion perässä. Pitkään niitä tulikin haettua, mokomat olivat muuttaneet järjestystä ja aikaisemmin omissa hyllyissään kököttäneet vieraskieliset kirjat olikin nyt ripoteltu suomenkielisten vastikkeidensa joukkoon. Vai kuvittelenko vain?
Joka tapauksessa sain käsiini siis toisen ja kolmannen osan "Twilight" -sarjasta. Myös neljäs ja viimeinen, Breaking Dawn, olisi löytynyt alimmalta hyllyltä, mutta se oli viimeinen kappale, pölyinen, selvästikin lattialla juoksutettu ja muutenkin kaltoin kohdeltu yksilö, joten jätin sen suosiolla kauppaan.

Törmäsinpä vielä sitten toiseen yhtä lailla terävähampaisten taruhahmojen klassikkoteokseen, Anne Ricen Interview with the Vampireen. Ja kun kirjoihin varattu (joskin saisin rajoituksetta reilusti enemmän niihin sijoitettua) kolmekymppinen jäi puutteen vuoksi vajaaksi, oli se täytettävä jollain vähintään yhtä viehättävällä luettavalla. Veikkaanpa, että lopun hiihtolomani ohjelma on juuri asetettu.


Eiväthän ne ostokset toki tähän loppuneet. En tiedä, mistä se johtuu, mutta eräällä ystävälläni tuntuu olevan lähes pistämätön silmä, joka on selvästikin harjaantunut löytämään minulle mieluisia vaatteita. Ja se ei ole niin helppoa kuin luulisi!
Kaksi mekkoa lähti tänään matkaan, ja toinen niistä sattui aivan vahingossa silmään, kun sitä sovitti joku ihan muu kuin allekirjoittanut itse. Piristäviä ostoksia, vaatteita kun tulee niin harvoin ostettua, vaikka mieli tekisi. Syystä tai toisesta päädyn useimmiten levy- tai elokuvahankintoihin...

Levyjen puolesta oli kieltämättä hiljaista, sillä siinä vaiheessa kun pääsimme elektroniikkaosastolle, olin jo tuhlannut kaikki käytettävissä olevat rahani. Mutta kun jotain sattuu silmään, on vaikea katsoa toisaalle.
Pienen suostuttelun jälkeen onnistuin sopimaan velkaantumisestani kymmenellä eurolla erään elokuvan tiimoilta. Olisin luultavasti onnistunut vastustamaan kiusausta, jos kyseinen leffa olisi ollut aikaisemmin ulottuvissani, mutta ei. Kyseessähän on tietysti Bob Dylanin elämästä hiukan vapaammalla kädellä kertova I'm Not There.

Kuvat: B.O.

I was a quick wet boy, diving too deep for coins

Välillä minusta tuntuu, että etenen asioissa päinvastaisessa järjestyksessä kuin on normaalisti tapana. Joka tapauksessa asialla tuskin on loppupeleissä mitään väliä, jos siitä ei koidu haittaakaan.
Viitaten siis eiliseen iltaan paikallisessa elokuvateatterissa, ja valkokankaalla tietysti Twilight. Aloittakaamme siis aivan alusta.

Ihastuttuani jokin aika sitten Samuel Beamin muodostaman Iron & Winen folk-henkiseen musiikkiin, löysin kappaleiden joukosta ensimmäisenä Flightless bird, American mouthin. Melodia synnytti rakkautta ensikuulemalta, enkä moneen päivään muuta tehnytkään kuin skippasin iPodistani kaikki muut kipaleet ja siirryin suoraan tuohon tuttuun, lohduttavaan sävelkulkuun, Beamin vetoavaan ääneen ja lyriikoihin.

Siispä, etsiessäni kappaleen alkuperää ja mahdollista albumia, sain selville, että kyseessä olikin ilmeisesti (?) alun perin soundtrackille levytetty sävellys. Tämän jälkeen olikin sitten pakko tutkia tarkemmin, minkälainen elokuva oli kyseessä. Ja mikähän sieltä tuli vastaan, ellei teinimaailmaan sijoittuva vampyyrielokuva. Ja minähän vallan rakastan vampyyreja!
Päätin siis etäisesti, että tulisin tämän elokuvan joskus tarkistamaan henkilökohtaisesti.

Seuraavaksi törmäsinkin sitten Salon Plazan Suomalaisessa kirjakaupassa kohtuuhintaiseen Twilight -pokkariin, joka sopikin paremmin kuin hyvin juuri hankkimaani pokkaripassia silmällä pitäen. Kirja on vielä kahlaamatta läpi, mutta ensimmäiset sivut on jo käännetty, joten tästä tullaan luultavasti kuulemaan vielä lisää...

Itse elokuvasta pidin, vaikka pieniä uskottavuusongelmia oli ja joissain kohdissa dialogi takkuili. Tunnelma oli viehättävä, tarina kulki mukavasti ja leffan jälkeen tuli tyttöporukassa pompittua hymy herkässä vielä elokuvateatterin ulkopuolellakin illan ohjelmasta puhellen.
Taisin jäädä niin sanotusti jalkoihin kun tuli puhetta Edwardin hahmon ulkoisista avuista. Toki Robert Pattinson on ihan mukiinmenevä nuori mies, mutta kyllä siellä taisi komeampiakin tapauksia leffan aikana vilahdella. Ei niinkään komeana, mutta sympaattisena esimerkkinä Cullenin perheen uusin tulokas, Jasper Hale, joka tosin taisi näyttää suloiselta ainoastaan liikkuvassa kuvassa näin jälkikäteen ajatellen.

Mutta, jos kalpeus yhtään viehättää ja olette suloista rakkaustarinaa vailla, käykääpä ihmeessä katsomassa!

With bullets and pages of trade magazines

On se jännä (Pasilaa lainatakseni), miten Kirkkonummen Prisma osoittautuu silloin tällöin varsinaiseksi aarreaitaksi vaikka Helsingin keskustan lukemattomat merkkiliikkeet taas onnistuvat liian usein supistamaan allekirjoittaneen lompakkoa ainoastaan matkakulujen osalta. Lieneekö se sitten toisaalta niin huonokaan asia, tiedä häntä.
Vaikka pääkaupungissa pyörin tänään ainoastaan avustavan työntekijän roolini puolesta, enkä käynyt kauppojen lähelläkään, Prismassa tuli pyörittyä äidin kanssa yli tunti. Kertonee jotain meidän ajatuksenjuoksustamme?
Matkaan tarttui kuitenkin kaikkea tarpeellista, vaikkei ehkä vielä niin ajankohtaista kuin luulisi.

Olen siitä hankala tapaus, että olen erittäin nirso mitä tulee vaatteisiin, kenkiin ja muuhun päälle puettavaan. Löydän erittäin harvoin mitään, mistä todella pidän ja onnistun useimmiten täydellisten hankintojen sijaan ostamaan jotain, mikä on vähän sinne päin, puristaa ehkä vähän jostakin kohtaa tai laskeutuu huonosti, mutta on silti ihan okei! Ja me kaikki tiedämme, mitä siitä seuraa; kaapillinen vaatteita, muttei mitään päällepantavaa.

Viime aikoina olenkin sitten päätynyt erääseen päätökseen, joka olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Että en yksinkertaisesti enää osta vikatuotteita ja pyrin hankkimaan ainoastaan itselleni sopivia ja toivottavasti myös vartalonmalliani imartelevia kappaleita. Tie tulee olemaan kuoppainen harvinaisen paatuneelle heräostelijalle, mutta eiköhän se tästä lähde etenemään.

Kun kerroin ystävilleni tämänpäiväisistä ostoksistani, sain kuulla olevani hieman etuajassa, hulluksikin taisi joku nimetä. Mitä, eihän helmikuusta nyt niin pitkä aika ole kesään ja kuiviin nurmikoihin? Eihän?
Joka tapauksessa löysin ensimmäistä kertaa vuosiin melko mukiinmenevät sandaalit, joilla voisin hyvinkin kuvitella tepastelevani lämpiminä kesäpäivinä pitkin rakkaan tuppukylämme katuja. Malli on hyvinkin simppeli, tuntuu hyvältä jalassa, aitoa nahkaakin taitavat olla, ellen aivan väärin asiaa ole tulkinnut (ja tulkinta on tosiaan hyvin hatara näillä tiedoilla, joten korjatkaa siis ihmeessä jos olen väärässä).

Kengät merkkiä Big Leaf

Ei se sandaalien osto pelkästään ystävien reaktioita aiheuttanut. Mukaan tarttui nimittäin myös uimapuku, kaksiosainen sellainen. Vesipedoksi minua ei kyllä voi kutsua, mutta pitäähän sitä aina varautua siihen, että kesän aikana eksyy muutamaan otteeseen edes rantaviivalle asti.

Ja löytyipä elokuvienkin joukosta jotain mielekästä. Häpeäkseni on sanottava, etten ole koskaan kuullut Joy Divisionin kappaleita tai muutenkaan perehtynyt kyseiseen yhtyeeseen, mutta tämä elokuva herätti jollain tavalla mielenkiinnon ilmestyessään parisen vuotta sitten. Ja kun nyt sitten tarjouksia selatessani otsake sattui silmään ja hintaakin oli vain 8,90 euroa, valinta oli suhteellisen helppo.

Kuvat: B.O.

Loppuun on vielä aivan pakko sanoa, että Iron & Winen Boy with a coin iskee tällä hetkellä erittäin syvälle Damien Ricen ja Lisa Hanniganin duettojen ohella.

Tekee mieli tanssia avojaloin pihamaalla.

Tiredness fuels empty thoughts

Ystävien kesken vietettyä iltaa ei voita sitten mikään. Reissua tahdittivat mainion elokuvan lisäksi kävely iltahämärässä ja odottamaton pulkanlasku, jonka jälkeen kaverukset istahtivatkin sitten lämmittelemään kaakaomukillisten ääreen.

Mutta enemmän siitä elokuvasta. Charlie & the Chocolate Factory, suomalaisittain Jali ja Suklaatehdas valittiin illan leffaksi pienimuotoisen äänestyksen perusteella, sillä seitsemän hengen porukkaan kuuluu yllättävän paljon Johnny Deppin ystäviä.
Allekirjoittanut oli jo aikaisemmin kyseiseen tapaukseen tutustunut ja omasta hyllystään sen mukanaan tuonut, eikä se alun perin kuulunut edes vaihtoehtoihin. Lainaan kun oli menossa kolmen muun liikkuvan kuvan teoksen kanssa. Elokuva joutui sitten äänestykseen vastuksenaan Casanova, joka hävisi enemmistölle, vaikka ihastuttavan hyvämielinen pätkä onkin.

Kuva: B.O.

Willy Wonkan hahmo saattaa toki olla vinksahtaneen oloinen, mutta jollain tavalla se tekee koko tapauksesta yhtä lailla sympaattisemman. Se värimaailma ja tunnelma, jotka löytyvät kieltämättä lähes poikkeuksetta kaikista Tim Burtonin elokuvista, on valloittava, rakastettava, jotenkin täyteläisempi kuin monien muiden tekijöiden tuotoksissa.

Mikähän siinä mahtaa olla, että oli rooli mikä tahansa, Depp onnistuu tuomaan siihen särmää ja karismaa, vangitsemaan katsojan?