Here's to the man with his face in the mud

Taidan elää pienoisessa kiitollisuuden velassa eräälle ystävälleni, joka tutustutti minut tässä taannoin irlantilaiseen laulaja-lauluntekijä Damien Riceen. Juuri nyt on vaikea kuvitella, mistä kaikesta olisin saattanut jäädä paitsi ilman tätä opastusta.

Jo ennen kuin Glen Hansardin tähdittämä, ja pääosin säveltämä, indie-elokuva Once ilmestyi teattereihin, päätin, että tässä on filmi, jonka haluan nähdä. Etenin tähän pisteeseen jälleen elokuvan soundtrackin kautta, ja miten syvälle nuo sävelet upposivatkaan. Leave soi päässäni ja soittimessani usean viikon ajan, eikä siltikään menettänyt karheaa otettaan. Say it to me now'lla ja Lies'illa oli täsmälleen sama vaikutus. Uskon jotenkin siihen, että kokonaisuudessaan loistava soundtrack tietää vähintäänkin hyvää elokuvaa, sillä varsinkaan Oncen kohdalla en pettynyt.

Muutama päivää elokuvaillan jälkeen aikaisemmin mainittu ystäväni, joka oli siis ollut mukana katsomossa, kehotti minua vilkaisemaan toista irkkulaista artistia, joka saattaisi kolahtaa sen perusteella, miten ahkerasti olin Oncen musiikkia kehunut. Ja kuinka siinä sitten kävikään.

Ihastuin aluksi suuresti Volcano'on ja I remember'iin, erityisesti Lisa Hanniganin tapaan tulkita kappaleita ja niiden sanoituksia. Pian kävikin selväksi, että siinä missä Damien Rice on loistava sanoittaja, tämän kappaleista löytyy myös upea tunnelataus ja intiimiys, jollaista en ollut aikoihin kuullut. Päädyin viikon sisällä ostamaan itselleni Ricen debyyttialbumin, O'n, eikä aikaakaan kun olin jo kuolaamassa seuraavaa, 9 -nimeä kantavaa levytystä. Tämä ei ole kuitenkaan vielä harmikseni asettunut levyhyllyyni. Kappaleet, kuten kauniit 9 crimes, Rootless tree ja Accidental babies, sekä hilpeän ihana Coconut skins herättivät huomattava innostusta allekirjoittaneessa, jopa soitannollisessa mielessä. Aikaiseksi en ole sitä vielä saanut, mutta jälkimmäisenä mainitun aion kyllä vielä jonain päivänä kesyttää nurkassa pölyttyvällä akustisellani!

Kuvat: B.O.

Suurimman vaikutuksen tällä hetkellä tekevät kuitenkin kaunis liveversio Then go'sta, joka on käsittääkseni peräisin ajalta, jolloin Rice soitti vielä Jupiterissa, versio, jossa Hannigan laulaa soolona Ricen itsensä toimiessa ainoastaan harmonisesti taustalaulajana, sekä tuoreempana The Professor. Professori on viime aikoina pitänyt vahvasti paikkaa soitetuimpien kappaleiden listalla ja on ehtinyt tahdittaa aamujani jo viikon päivät. Ihastuttava kipale kerta kaikkiaan!

Ricen musiikki kiteyttää olennaisen, sen, että musiikki ei tarvitse liikaa ollakseen vaikuttavaa.