Näytetään tekstit, joissa on tunniste Keikkakalenteri. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Keikkakalenteri. Näytä kaikki tekstit

tiistai 10. elokuuta 2010

But I got my pocket full of real tales, and a broken guitar bone

Ei se Porin reissu mennytkään ihan niin kuin oli alun perin suunniteltu.

Perjantai-lauantai kulki oikein mukavasti, oli hyvä meininki ja mukavaa seuraa. Illan musiikillisen potin räjäytti Volbeat, joka todella otti yleisönsä. Olin aikaisemmin kuullut bändiltä vain muutamia kappaleita, mutta keikka todisti, että lähempi tutustuminen selvästikin kannattaisi. Erityisesti pian julkaistavalta neljänneltä albumilta soitettu maistiainen, Fallen kuulosti erittäin toimivalta.

Ja sitten sunnuntaina, täysin puun takaa, tuli se paljon puhuttu trombi.



Taivas hetkeä ennen kuin välähti.

Kuva: B.O.

Viitisen minuuttia kestäneen rajuilman jälkeen olimme kaikki pystyssä, mutta litimärkiä ja järkyttyneitä. Päälavan metallirakenteet olivat romahtaneet alas, kojujen osat lentäneet pitkin poikin nurmea ja oli sanomattakin selvää, että tekniikka tuskin oli selvinnyt säikähdyksellä. Joku sanoi, että vahvistimista kaadettiin litroittain vettä, toinen, että mikseripöytä uiskenteli siinä.

Maassa oli laajoja lammikoita, joissa vesi ulottui nilkkaan, kun pyrimme leirintäalueelle tarkastamaan telttamme kokemat vauriot. Matkalla kävelimme Kotipitsan kojun ohi, kattoa sillä ei enää ollut. Puhelimeen puhunut myyjä ei tainnut ilahtua kommentista, jossa tiedusteltiin pitsan sen hetkisestä saatavuudesta.

Teltta-alueella meitä odotti melkoisen lohduton näky. Telttamme ulkopressu oli lentänyt tuulen voimasta pois ja alta paljastuneen verkko-osan läpi olikin sitten siivilöitynyt mukavasti vettä sisälle. Avattuamme sen totesimme, että teltassa ei ollut jäljellä enää mitään kuivaksi luokiteltavaa, mukaan lukien vaihtovaatteet, mahdolliset ruokavarastot, makuupussit ja muut tarpeelliset. Ympärillämme ja joukossamme monet purkivat vitutustaan etsimällä käsiinsä kuivan tupakan, minä söin sateen iskiessä ostamiani (mainitun jäljiltä hieman tahmeita) lakupötköjä uskomatta näkemääni. Eihän siihen nyt pysynyt reagoimaan kuin huumorilla, vaikka muitakin, avoimen aggressiivia tapoja tuli todistettua seuraavan puolen tunnin aikana.

Selvisimme kuitenkin melko vähällä. Kun olimme vaihtamassa junalippujamme sunnuntaiseen yöjunaan sain kuulla toiselta festarikävijältä, että hänen ollessaan Teksasissa samantapaisilla festivaaleilla oli paikalle iskenyt kaksi tornadoa. Yksi suomalainen trombi sinne tai tänne... ja mikä huvittavinta, tämäkin sattumanvarainen luonnonoikku oli sattunut juuri Slayerin lopetettua settinsä.

Yhden seurueeseen kuuluneen pettymys oli mittaamattoman suuri, kun selvisi, että jäljellä olevista esiintyjistä se tärkein oli ainoana yhtyeenä perunut oman esityksensä.

Kaiken kukkuraksi öinen kotimatkakaan ei sujunut aivan kommelluksitta. Junan oli tarkoitus lähteä viittä vaille kaksitoista ja saapua Pasilan asemalla varttia vaille neljä, kotona meidän oli tarkoitus olla vajaat kolme tuntia sen jälkeen kahden tunnin asemalla odottelun jälkeen.

Ensin juna oli oli tunnin myöhässä. Sitten vielä puoli tuntia. Kun lopulta pääsimme Tampereen kohdalle, meille kuulutettiin, että luvassa olisi veturin vaihto. Puolen tunnin seisoskelun jälkeen jatkoimme matkaa. Aika kuluikin mukavasti, kunnes Hyvinkään jälkeen, Jokelan seudulla jokainen junassa matkustaja tunsi kovan töyssyn, jonka jälkeen kuljettaja iski jarrut pohjaan. Hetken epätietoisuuden jälkeen tulee uusi kuulutus: juna on toistaiseksi pysähtynyt yliajon vuoksi.

Siinä odotellessamme paikalle saapui niin ambulanssi, poliisi kuin palokuntakin. Ensiavulla ei näyttänyt olevan erityistä kiirettä, joten jokainen meistä osasi arvata, mitä oli tapahtunut ja mitkä olivat seuraukset. Oli melko pysäyttävää huomata, kuinka arkipäiväistä ihmisen hengen menetys on. Jäljet siivottiin painepesurilla ja noin neljänkymmenen minuutin odotuksen jälkeen meille kerrottiin, että pelastuspartio on antanut luvan jatkaa matkaa. Siinä tuntee olevansa aika arvoton.

Lopulta seisoimme Pasilan asemalla puoli kahdeksalta aamulla, minä, paljasjaloin, itsensä irti sanoneet ja loppuun kuluneet ballerinani kilometrien takana leirintäalueen roskiksen vieressä, ja muu matkakomppania lopen uupuneina.

Ironista kyllä, kotiin vievä Pendolino oli sekin vielä vartin myöhässä.

maanantai 2. elokuuta 2010

Escape is never the safest path

Kyllä se taitaa olla pakko uskoa, että kesä on ohi, kun aurinkoa näkee tuskin kerran viikossa ja ulkona raivoaa myrsky myrskyn perään. Ei sillä, syksy alkaakin olla jo tervetullut helteiden keskelle. Kolmekymmentä astetta on aivan liikaa ihmiselle, joka kärsii jo ympäri vuoden läkähtymisestä.

Ensi viikonloppuna neljä musadiggaria suuntaa kohti Poria ja Sonispherea. Hengähdystauko lienee väärä sana rock-festareista puhuttaessa, mutta sitähän se töitä puurtavalle oikeastaan on. Esiintyjistä eniten kiinnostaa Volbeat, Maidenin jo kahteen otteeseen nähneenä mitään uutta tuskin on tarjolla, mutta Rautaneidon puolelta en sitä kaipaisikaan. Toivoa pidetään sään suhteen edelleen yllä (harmaa sää vielä menettelee, mutta vesisateella on huonot puolensa)!




Kuva: B.O.

lauantai 1. toukokuuta 2010

It's automatic, honey

Lupauduinpa sitten heikolla hetkellä leipuriystävän matkaseuraksi lokakuiseen Lady Gagan konserttiin Hartwall areenalla.
Kieltämättä en pane tätä yhtään pahakseni, Gagalla kun on valtavirran popartistiksi erittäin toimiva ja omalaatuinen tyyli, mikä kieltämättä puree allekirjoittaneeseen hyvin. Beautiful, dirty, rich on noussut vahvaksi suosikiksi, ystävän mukaan kenties siksi, että siinä jotain hyvin Fiona Applelle ominaista. Väitteessä lienee kyllä jotain perää, kun kuuntelee kappaleen bassokuvioita ja yleistä meininkiä.

No, kaikesta huolimatta luvassa lienee erittäin hyvä show. Lokakuuta odotellessa!

sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Don't give me false hope

Näin eilisen keikan jälkitunnelmista on pakko sanoa, etten ole aikoihin ollut näin hyväntuulisella ja kaikin puolin onnistuneella keikalla. Vaikka konsertti venyikin lähes kolme ja puolituntiseksi, en voi sanoa kyllästyneeni hetkeksikään.

Lämppärinä toiminut trubaduuri, laulaja-lauluntekijä Josh Ritter oli hänkin ihan mukava musiikillinen yllätys, toi hieman mieleen Ray LaMontagnen. Muutamille kappaleille sytyin vähän enemmänkin, osa meni ehkä minun makuuni hieman liian maalaiseksi.



Mutta että, The Swell Season. Glen Hansard ja Markéta Irglová bändeineen tarjosivat niin musiikillisen että muuten vain iloluonteisen elämyksen koko Kulttuuritalolle, mutta erityisesti kahdelle vanhojaan juuri viettäneelle opiskelijalle, jotka olivat innolla mukana vähäisiksi jääneistä yöunista huolimatta. Ihana tunnelma, ihanaa musiikkia. Mikä kuulostaisikaan kauniimmalta kuin harmoninen yhteislaulu hiljaisessa salissa?



"I was living in a Devil Town,
didn't know it was a Devil Town
Oh, Lord, it really brings me down
about the Devil Town"

tiistai 2. helmikuuta 2010

I want to pull back the veils and find out what it is that I've done wrong

Tässä ehti jo tulla pienoisia mutkia matkaan helmikuista konserttia silmällä pitäen.

Joulukuisen muuton jäljiltä aloin sitten tässä muutama päivä sitten etsiä keikkalippuja aikeinani tarkistaa, mihin aikaan konsertin olikaan tarkoitus alkaa. Ja näin vain huomatakseni, ettei niitä lippuja ole missään.

Ensin iski epäusko, sitten epätoivo. Sitten sitä vain alistui, pengottuaan jäljellä olevat pahviboksit ja lipastonlaatikot useamman kerran läpi.
Vilpittömät onnittelut sille, joka ne jostain roskalaatikosta bongaa, elämys tiedossa.

No, arvaatteko, nielinkö tämän jonkinlaisena ennemerkkinä siitä, että ettei minun ole tarkoitus nähdä yhtä maailman ihanimmista duoista livenä? En tietenkään.

Käväisin tuossa aamupäivällä kokeen jälkeen ostamassa uuden parin lippuja, kun selvisi, ettei Live Nation, joka siis on konsertin järjestäjä, suhtaudu kovin suopeasti lippujen takaisinostoon (kiitos lippu.fi myötätuntoisista kommenteista!). Mutta keikalle ollaan siis edelleen menossa, vaikka se kukkarolle ottikin!

Ehkä me opimme tästä jotain...

Enää reilut kaksi viikkoa!


maanantai 19. lokakuuta 2009

Strict Joy


Arvatkaapa, minne matka käy helmikuussa?



Kuva: B.O.

lauantai 20. kesäkuuta 2009

Running right off the track

Luvassa myöhäistä raporttia keskiviikolta!

Mainittuna päivänä suuntasimme siis vakiintuneella kolmen hengen porukallamme kohti Helsingin Olympiastadionia. Aurinko paistoi ja Highway to Hell jyskytti auton stereoissa.

Pienten parkkeerausongelmien selvittyä lähdimme sitten tallustamaan Stadionia kohti hyvissä fiiliksissä, odottavin mielin. Vanhempi polvi oli etukäteen kovasti hehkuttanut meitä odottavaa konserttia, eikä tämän vilpittömyyttä ollut erityisen vaikea uskoa.

Saavuimme paikan päälle siinä määrin myöhässä, että missasimme Blaken lämppäyksen kahta kappaletta lukuun ottamatta. Hassua ajatella, että solistin roolissa heiluva Aaro Seppovaara on ainakin muinoin asunut samassa pikkukylässä, missä itsekin pidämme kotia. Hyvä meininki, eipä siitä mitään valittamista.

Toinen lämmittelybändi, The Answer, kuitenkin häivytti perin nopeasti muistikuvat edeltäjästään. Lavalle astellut nelihenkinen yhtye onnistui jo ensimmäisellä kappaleellaan saamaan tämän tytön pauloihinsa. Musiikista kuulsi vahvasti läpi erityisesti Led Zeppelin, eikä laulajan eleitä seuratessa voinut sivuuttaa Robert Plantilta saatuja vaikutteita. Mutta mikä ääni! Tuli ihan vanhaa kunnon bluesrockia ikävä.

Paikoiltamme oli sen verran matkaa lavalle, että tuli siinä porukalla todettua, että kylläpä on nuoria ihmisiä, mutta että mikä fiilis! Veljen kanssa jo ehdittiin sopia, että ehkä meidänkin on aika alkaa harjoitella ahkerammin.
No, eihän ne sitten tosiaan mitään pojankoltiaisia enää olleet, tarkempi tutkiskelu kotosalla osoitti, että kyllä ne taitaa vähintääkin lähennellä sitä kolmeakymppiä. Lyhkäsiä miehiä nuo irlantilaiset. Ja nuoren oloisia. Ainakin Stadionin lavalla. Joka tapauksessa aivan mahtava soundi, tutustukaa ihmeessä tarkemmin!

AC/DC se täytti kyllä sitten kaikki mahdolliset odotukset. Jos joltain bändiltä voi sanoa saaneensa lipun hinnalla kunnon shown, KISS sai juuri kovan vastuksen (paremmalla musiikilla)!

Näin lyhyenläntänä immeisenä seisoin ensimmäisten kappaleiden aikana enimmäkseen päkiöideni varassa, kunnes siirryin hieman huonovointisena väljemmille vesille siinä neljännen, viidennen kappaleen kohdalla. Alun videointron kaksimielisen humoristisen latauksen jälkeen pamahtanut Rock n' roll train sai yleisön hurraamaan haltioissaan viidelle miehelle, jotka saapuivat lavalle kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Ja mikä kuvastaisikaan yhtyettä paremmin kuin lavarakennelmiin kuulunut höyryjuna? AC/DC on kulkenut pitkän tien, puskenut läpi omana itsenään välittämättä ohimenevistä trendeistä, eikä sillä ole vielä aikomustakaan pysähtyä.

Seuraavan päivän Helsingin Sanomissa kuvailtiin sitä, kuinka AC/DC:n tapauksessa tietyt elementit ovat odotettavissa, ja vaikka ne sinänsä olisivatkin turhia ja jo moneen kertaan nähtyjä, ne edustavat perinnettä. Artikkelin kirjoittajan, Otto Talvion sanoin: "Perinnettä, jonka rikkominen nyt olisi yhtä älytöntä kuin soittaa livenä kaikki uuden levyn 15 biisiä."

Niin minä, kuin loputkin loppuun myydystä Stadionista, olemme täysin samaa mieltä.


Kuva: B.O.

perjantai 22. toukokuuta 2009

She taught me how to gamble and how to roll the dice

Eilen suunnattiinkin sitten helatorstain kunniaksi kohti Helsingin Jäähallia odotukset korkealla.

Hassua, miten musiikki periytyy sukupolvelta toiselle. Elävänä esimerkkinä voin hyvinkin todeta, että tarpeeksi varhaisessa vaiheessa aloitettu aivopesu toimii, vieläpä erityisen hyvin, jos kohde on suhteellisen avomielinen kaikenlaiselle soivalle ja sointuisalle.

Lynyrd Skynyrd esiintyi siis eilisiltana 21.5 odottavalle suomalaisyleisölle pitkähkön tauon jälkeen. Vierailevana, enemmän tai vähemmän lämmittelijän roolissa esiintynyt Molly Hatchet ei sekään jättänyt täysin kylmäksi, mutta kyllä oppipojat saivat väistyä taka-alalle, kun itse mestarit saapuivat lavalle.

Menevää etelänrokkia soittava, 60-luvulla perustettu yhtye on menettänyt uransa aikana monta ystävää ja jäsentä, viimeisimpänä 2000-luvun alussa menehtyneen Leon Wilkesonin korvanneen Ean Evansin, joka hävisi toukokuun alussa taistelunsa syöpää vastaan. Vaikka suru lienee kova, kiertuetta päätettiin jatkaa, ja Evansin paikan basson varressa otti Robert Kearns.
Jotenkin tuli kyllä soittoa katsellessa sellainen olo, ettei mies ollut vielä oikein kotiutunut yhtyeen riveihin, mikä on kyllä enemmän kuin ymmärrettävää. Ei ole helppoa astua kuolleen miehen saappaisiin.

Keikka alkoi rempseästi Workin' for MCA:lla runsaiden aplodien saattelemana. Ja siitä lähtenyt puolentoista tunnin hittiputki sai kyllä pahimmankin tosikon puntit vipattamaan!
Mikähän siinä mahtaa muuten olla, että istumapaikoilla on aina se yleisvahva, sama, jähmeä meininki artistista riippumatta? On aina yhtä merkillistä olla niitä harvoja, jotka jammailevat hillitysti pukumiesten keskellä.

Piippuhyllyn miinuksiin kuuluu edelleenkin se, ettei bassosta kuulu pihausta kummempaa. Kummasti myös Molly Hatchetin aikana Dave Hlubekin soolot muistuttivat ainakin meidän paikaltamme lähinnä miimikkoshowta, vaikka Bobby Ingramin kepittelyt sitä vastoin erottuivat. Mahtoiko vika sitten piillä mikserin takana, jäämme arvailemaan.

Siinä vaiheessa kun Gimme three steps pärähti soimaan, allekirjoittanut oli jo myytyä tyttöä. Kyllä siinä soundissa on vain jotain niin vastustamatonta!
Hieman jäi jälkikäteen harmittamaan niin tytärtä kuin vanhempaakin polvea, ettei uudemmilta levyiltä soitettu kappalettakaan. Järkisyitä pohdiskellessa tulimme siihen tulokseen, että kyse voi olla täysin soitannollisistakin syistä, eihän sitä hetkessä pariakymmentä kappaletta opetella.

Toisaalta tällainen nostalgisuus, vanhojen aikojen muistelu saattaa olla ihan paikallaan tällaisina aikoina. Koskaan kun ei tiedä, milloin joku meistä lähtee.

Kuva: B.O.