Hassua, miten musiikki periytyy sukupolvelta toiselle. Elävänä esimerkkinä voin hyvinkin todeta, että tarpeeksi varhaisessa vaiheessa aloitettu aivopesu toimii, vieläpä erityisen hyvin, jos kohde on suhteellisen avomielinen kaikenlaiselle soivalle ja sointuisalle.
Lynyrd Skynyrd esiintyi siis eilisiltana 21.5 odottavalle suomalaisyleisölle pitkähkön tauon jälkeen. Vierailevana, enemmän tai vähemmän lämmittelijän roolissa esiintynyt Molly Hatchet ei sekään jättänyt täysin kylmäksi, mutta kyllä oppipojat saivat väistyä taka-alalle, kun itse mestarit saapuivat lavalle.
Menevää etelänrokkia soittava, 60-luvulla perustettu yhtye on menettänyt uransa aikana monta ystävää ja jäsentä, viimeisimpänä 2000-luvun alussa menehtyneen Leon Wilkesonin korvanneen Ean Evansin, joka hävisi toukokuun alussa taistelunsa syöpää vastaan. Vaikka suru lienee kova, kiertuetta päätettiin jatkaa, ja Evansin paikan basson varressa otti Robert Kearns.
Jotenkin tuli kyllä soittoa katsellessa sellainen olo, ettei mies ollut vielä oikein kotiutunut yhtyeen riveihin, mikä on kyllä enemmän kuin ymmärrettävää. Ei ole helppoa astua kuolleen miehen saappaisiin.
Keikka alkoi rempseästi Workin' for MCA:lla runsaiden aplodien saattelemana. Ja siitä lähtenyt puolentoista tunnin hittiputki sai kyllä pahimmankin tosikon puntit vipattamaan!
Mikähän siinä mahtaa muuten olla, että istumapaikoilla on aina se yleisvahva, sama, jähmeä meininki artistista riippumatta? On aina yhtä merkillistä olla niitä harvoja, jotka jammailevat hillitysti pukumiesten keskellä.
Piippuhyllyn miinuksiin kuuluu edelleenkin se, ettei bassosta kuulu pihausta kummempaa. Kummasti myös Molly Hatchetin aikana Dave Hlubekin soolot muistuttivat ainakin meidän paikaltamme lähinnä miimikkoshowta, vaikka Bobby Ingramin kepittelyt sitä vastoin erottuivat. Mahtoiko vika sitten piillä mikserin takana, jäämme arvailemaan.
Siinä vaiheessa kun Gimme three steps pärähti soimaan, allekirjoittanut oli jo myytyä tyttöä. Kyllä siinä soundissa on vain jotain niin vastustamatonta!
Hieman jäi jälkikäteen harmittamaan niin tytärtä kuin vanhempaakin polvea, ettei uudemmilta levyiltä soitettu kappalettakaan. Järkisyitä pohdiskellessa tulimme siihen tulokseen, että kyse voi olla täysin soitannollisistakin syistä, eihän sitä hetkessä pariakymmentä kappaletta opetella.
Toisaalta tällainen nostalgisuus, vanhojen aikojen muistelu saattaa olla ihan paikallaan tällaisina aikoina. Koskaan kun ei tiedä, milloin joku meistä lähtee.
Kuva: B.O.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Thoughts