Lieneekö syynä sitten itse arkeen paluu aivan liian lyhyen loman jäljiltä (joululoma voisi aivan hyvin olla vaikkapa parisen viikkoa pidempi, mitä olette mieltä?) vai pienimuotoinen stressi sen ja sen tuomien velvollisuuksien jäljiltä, mutta olen viime päivinä jumittanut melkoisen tehokkaasti muutamassa kappaleessa. Siinä oli muuten harvinaisen pitkä aloituslause.
Törmäsin tässä jokin aika sitten Stellan blogin kautta Placebon versioon Kate Bushin Running up that hillistä. Heti ensikuulemalta ihastuin lyriikoihin, mutta melodia ja bändin soitanta jäivätkin sitten huomattavasti taka-alalle, joten niin jäi itse kappalekin.
Jälleen todistus siitä, että jotkin kappaleet vain yksikertaisesti kaipaavat uusintakierroksen tai useamman paljastaakseen todelliset valttinsa malttamattomalle kuuntelijalle.
Olkoon se sitten se laskelmoiva basso taustalla tai ne jo mainitut sanoitukset, versiointi pääsi jo niin korkealle listalla, että sai sydämeni tykyttämään. Kirjaimellisesti. Rytmihäiriön mahdollisuutta ei oteta lukuun.
Myös Damien Rice on nostanut päätään Woman like a man -loopin muodossa.
Ovat muuten ensimmäiset YouTubesta onnistuneesti lisätyt pätkät tässä blogissa. Saa onnitella!
PS. Sello on sitten uskomattoman kaunis instrumentti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Thoughts