And I'm losing control

Viikko on tähän mennessä ollut yllättävänkin vapaamielinen ja rentoilun mahdollistava, vaikka koulu onkin tavallaan jo alkanut, tosin flex-viikon merkeissä.

Maanantai aloitti viikon lupaavasti, kun järjestäjät eivät saaneet kiinni kurssin varsinaista vetäjää, vaan ensimmäinen päivä vedettiin kahden sijaisen voimin. Tiistaista lähtien meitä on hauskuuttanut ilmeisesti Turussa asuva skotti, jonka ohjelma ei käy lähimaillakaan kurssin varsinaista aihetta, mutta: Who cares?
Erilaiset visailut ja leikit eivät ehkä käsittele englannin small-talkia, mutta ainakin se kuusi tuntia kuluu siivillä ja naurun kera. Huomenna varsinainen vetäjä astuu kehiin, yhdeksi päiväksi. Toivokaamme, että torstai ei ole haudanvakava.

Koeajoin tänään toisen Salon reissulta lunastamani mekon. No, mekko ja mekko, taitaapa tuo olla alunperin jonkinlainen paidantapainen, mutta reipas koko käy minun tarkoituksiini paremmin. Huomasin päivän päätteeksi rakastuneeni musta-harmaaruutuiseen paitamekkooni, vaikka osa olikin sitä mieltä, että se saattaa olla vähän liiankin lyhyenläntä. Lyhyt tai ei (kieltämättä hieman ensin mainittua), se on ihastuttava!

Paitamekko: Ichi

Eiliset treenitkin sujuivat hyvin, vaikka väsymys meinasikin viimeisillä minuuteilla saada allekirjoittaneen nuokkumaan seisaallaan. Lisäuni ei varmaankaan olisi pahitteeksi.
Viikonloppua kohti edetessä pöydällä odottava luku-urakka ei erityisemmin motivoi ja joutenolo kuulostaa taivaalliselta vaihtoehdolta. Mutta, minkäs teet kun et lukenut varsinaisiin kokeisiin.

Kuvat: B.O.

Ehkä me opimme tästä jotain?

"It will be as if I'd never existed"

Sanotaanko, että New Moon ei aivan yllä edeltäjänsä tasolle, mutta ei se yhtään sen koukuttavuutta vaikuta vähentävän. Välillä juoni heittelehti ja erilaiset käänteet saivat siristämään silmiä epäuskoisena, mutta kunhan pääsin alkushokin (ja tunnelatauksen) ohi, rivit etenivät huomaamatta. Miten sitä voikaan luoda kiinteän siteen fiktiivisiin hahmoihin näin helposti?

Eilisaamu yllätti rankalla kädellä. Heräsin ennen kuutta ankaraan pääkipuun ja pahanolontunteeseen, joka ei tahtonut kadota, vaikka kuinka puristin silmiäni umpeen ja yritin nukahtaa uudelleen. Tätä yritystä ei auttanut se, että selvästikin krooninen silmätulehdus, joka vaivaa minua vähintään kerran puolessa vuodessa, oli kyseisellä hetkellä pahimmillaan ja tuotti minulle fyysistä, painostavaa kipua yrityksissäni sulkea vasen silmäluomeni. Hetken jo ehdin miettiä, saattoiko koko horteinen oloni johtua kyseisestä silmästä.
Kylmä kääre otsalla uinutti minut lopulta uneen seitsemän jälkeen, särkylääkkeitä kun välttelen, ellei kalloani halkaista kuvainnollisilla kirveillä ja muilla teräaseilla.

Huono olo jatkui koko seuraavan päivän, mutta hellitti iltaa kohden, samoin kuin paine silmän seudulla. Onnistuinpa sentään toteuttamaan aikeeni vispipuuron keittämisestä!
Jokin vimma minuun on varmasti iskenyt kun yhtäkkiä olen näin innostunut tekemään ruokaa ja leipomaan pitkästä aikaa, mutta hyvä näin, äiti pysyy ainakin tyytyväisenä ja oma mieli virkeänä. Ohjeen nappasin MTV3:n Mitä tänään syötäisiin? -osiosta hakusanalla vispipuuro. Korvasin kauraleseet ruisilla vastikkeilla ja puolukat nappasin omista pakasteista. Hyvää oli ja on edelleenkin, jääkaappikylmänä!

Kuva: B.O.

Huomenna alkaakin sitten jo arki, tuo ankea pilvi tänään päättyvän vapauden yllä.

"Oletteko te onnen suosikki?"

Joskus on vaikea ajatella, että elämä, jota elämme, saattaa kohtalon oikusta katketa varoittamatta, vailla mitään näennäistä syytä, selitystä. Että se kaikki, mitä pidämme arvottomana ja yksiselitteisenä, voi jonain päivänä saada meidät kyynelehtimään kaipauksesta, ikävästä asioihin, joita emme ennen osanneet arvostaa.

Minun on vaikea uskoa, että tämän kirjan on todella kirjoittanut ihminen, joka, saatuaan aivohalvauksen yllättäen vuonna 1995, ei enää voinut liikuttaa kuin vasenta silmäluomeaan, locked-in syndroomalle ilmeisesti epätavallisena piirteenä jopa hiukan päätään. Että mies, joka oli ulkomaailmalle halvaantumisensa jälkeen kaikkea muuta kuin mitä varteenotettava ihminen voi olla, oli "aikaisemmassa" elämässään ollut kuulun ranskalaisen lehden päätoimittaja, kahden lapsen isä. Ja että hän taisteli kohtaloaan vastaan kieltäytyen alistumasta siihen.

Vaikka Jean-Dominique Bauby menehtyi keuhkokuumeeseen vain muutama päivä kirjansa julkaisun (1997) jälkeen, vuosia ennen kuin tämä toinen painos ilmestyi viime vuonna ja harhaili silmieni eteen ystävän luona, sen välittämä viesti porautui harvinaisen syvälle.

Kuva: B.O.

Se on samalla kaukainen ja pohdinnan arvoinen ajatus; kuinka nopeasti elämä voikaan muuttua ja kuinka vähän me elämme hetkessä, iloiten pienistä asioista.

As she spoke with a voice that disrupted the sky

Näin vielä musiikkitervehdyksinä; hämmästyin huomatessani, että Twilightin soundtrackilla esiintyvän kappaleen Let me sign esittäjäksi oli ilmoitettu Robert Pattinson. Pattinson, heräsi kysymys. Eikös se sama heppu näytellyt kyseisen elokuvan pääosan saaden teinien päät pyörälle ihastuksesta? Luonnolleni uskollisena päätin siis ottaa asiasta selkoa ja selvittää herran musiikillista taustaa. Vaikkei Pattinson käsittääkseni varsinaisesti olekaan levyttänyt (?) ja keikkailee lähinnä pienissä piireissä, soundi on kerrassaan mielenkiintoinen. Tätähän voisi kuunnella mielellään enemmänkin!

Vielä tähän loppuun vakuutuksen sananen. Vaikka olenkin viimeiset viikot hehkuttanut yhtä ja samaa kirjaa, siihen liittyvää elokuvaa ja soundtrackia, ei ole syytä huoleen. Tämä on juuri minulle ominaista, hullaantuminen johonkin tiettyyn filmiin, artistiin tai kirjalliseen teokseen. Nämä hurmokset kestävät niiden laadusta riippuen päivistä kuukausiin ja näinä hetkinä minulle saattaa tuottaa suunnattomia vaikeuksia sivuuttaa aihe tai no, yleensäkin olla puhumatta siitä vähintäänkin pahaa aavistamattomille ystäville, jotka viestivät puolikuivalla hymyllä, mutta lämmön kera, että nyt se taas alkaa.

Valmistautukaa siis vielä useampaankin Twilight -aiheiseen postaukseen (mutta toivoa ylläpitäen), sillä kirjojen kahlaus on vielä ikävästi kesken!

Kuva: B.O.

Play a song for me

Voi että, kyllä se on pian opeteltava hallitsemaan rahavarojaan vähän paremmin... taas!

Heti ensimmäisenä olikin reissussa suunnattava Suomalaiseen Kirjakauppaan eräiden tiettyjen jatko-osion perässä. Pitkään niitä tulikin haettua, mokomat olivat muuttaneet järjestystä ja aikaisemmin omissa hyllyissään kököttäneet vieraskieliset kirjat olikin nyt ripoteltu suomenkielisten vastikkeidensa joukkoon. Vai kuvittelenko vain?
Joka tapauksessa sain käsiini siis toisen ja kolmannen osan "Twilight" -sarjasta. Myös neljäs ja viimeinen, Breaking Dawn, olisi löytynyt alimmalta hyllyltä, mutta se oli viimeinen kappale, pölyinen, selvästikin lattialla juoksutettu ja muutenkin kaltoin kohdeltu yksilö, joten jätin sen suosiolla kauppaan.

Törmäsinpä vielä sitten toiseen yhtä lailla terävähampaisten taruhahmojen klassikkoteokseen, Anne Ricen Interview with the Vampireen. Ja kun kirjoihin varattu (joskin saisin rajoituksetta reilusti enemmän niihin sijoitettua) kolmekymppinen jäi puutteen vuoksi vajaaksi, oli se täytettävä jollain vähintään yhtä viehättävällä luettavalla. Veikkaanpa, että lopun hiihtolomani ohjelma on juuri asetettu.


Eiväthän ne ostokset toki tähän loppuneet. En tiedä, mistä se johtuu, mutta eräällä ystävälläni tuntuu olevan lähes pistämätön silmä, joka on selvästikin harjaantunut löytämään minulle mieluisia vaatteita. Ja se ei ole niin helppoa kuin luulisi!
Kaksi mekkoa lähti tänään matkaan, ja toinen niistä sattui aivan vahingossa silmään, kun sitä sovitti joku ihan muu kuin allekirjoittanut itse. Piristäviä ostoksia, vaatteita kun tulee niin harvoin ostettua, vaikka mieli tekisi. Syystä tai toisesta päädyn useimmiten levy- tai elokuvahankintoihin...

Levyjen puolesta oli kieltämättä hiljaista, sillä siinä vaiheessa kun pääsimme elektroniikkaosastolle, olin jo tuhlannut kaikki käytettävissä olevat rahani. Mutta kun jotain sattuu silmään, on vaikea katsoa toisaalle.
Pienen suostuttelun jälkeen onnistuin sopimaan velkaantumisestani kymmenellä eurolla erään elokuvan tiimoilta. Olisin luultavasti onnistunut vastustamaan kiusausta, jos kyseinen leffa olisi ollut aikaisemmin ulottuvissani, mutta ei. Kyseessähän on tietysti Bob Dylanin elämästä hiukan vapaammalla kädellä kertova I'm Not There.

Kuvat: B.O.

It's a small crime and I got no excuse

Vihdoinkin uusi kamera saapui postissa lähes viikon odotuksen jälkeen!

Kuvia en sillä vielä onnistu nappaamaan, sillä laturi hoitelee tällä hetkellä hommiaan, mutta ainakin pääsen ikuistamaan huomisen Salon reissun. Twilightin jatko-osia, DVD-elokuvia ja kuuloaistia helliviä levytyksiä metsästämään hyvässä seurassa, siis! Voisin samalla katsella kameralle suojaavaa koteloa, kun se ei tuohon kauppaan sisältynyt. Vähän kieltämättä jäi harmittamaan, vaikka minulle aikaisemmin informoitiinkin noin kavereiden puolesta, että ei kannata turhia odotella, kotelo kun ei ole vakiovaruste, joka väistämättä paketista löytyy.

Päivä on sujunut melko rattoisissa merkeissä. Pitkästä aikaa on sellainen fiilis, että tekee mieli puuhata kaikenlaista, leipoa ja säveltää, joskaan ei samanaikaisesti. Reseptien suhteen olen yleensä aika orjallinen, pitäisi opetella ottamaan riskejä ruoanlaiton puolella, ainahan voi yllättyä positiivisesti!

Tein tänään ensimmäistä kertaa pitaleipiä, ohjeen löysin Liemessä -ruokablogin kategorioista. Mainio ja helppo ohje, leivät onnistuivat hyvin ja niiden seurana nautittiin vielä samasta linkistä löytyvää satsikia, chili & valkosipuli -mausteella aromisoitua jauhelihaa sipulin kera, sekä raikasta salaattia. Eksyipä joukkoon vielä chilikastikettakin, oma makuaisti kun on harvinaisen mieltynyt tulisiin ruokiin.

Musiikin ei todellakaan tarvitse olla liian monimutkaista ollakseen vaikuttavaa. Bella's lullaby, kulkee käsittääkseni myös nimellä River flows in you, on soinut lakkaamatta päässäni yön pimeinä tunteina vailla aikomustakaan unohtua vielä aikoihin.

Piano on tuskallisen kaunis instrumentti.

"And so the lion fell in love with the lamb"

Arvatkaapa, minkä parissa allekirjoittaneen viimeisimmät arki-illat ovat kuluneet...

Joko polttaa?

Kuvat: B.O.

Mainitsin jo edellisessä merkinnässäni hankkineeni tämän edullisen pokkarin Salosta jo parisen kuukautta sitten elokuvaa ja hetki hetkeltä vaihteeksi ajankohtaisemmaksi nousevaa vampyyri-innostustani silmällä pitäen. Loistava ostos, pakko sanoa.

Olen lähes poikkeuksetta tottunut jo siihen ajatukseen, etteivät elokuvat koskaan nouse kirjallisen esikuvansa mittasuhteisiin, vaikka lähelle ehkä joissain tapauksissa yltäisivät. Kyse on puhtaasti siitä, että se, mitä kirjallisuudella voidaan luoda, mitä sillä voidaan kuvata, on lähes mahdoton tallentaa videokuvaan ja tiivistää muutamaan tuntiin. Elokuva ei tuo esille kaikkia niitä lausuttuja sanoja, sitä tunnelmaa tai henkilöiden välistä vuorovaikutusta, ajatuksia, jotka kertovat enemmän kuin katsoja välttämättä pystyy havainnoimaan, aistimaan.

Yllätyin siitä, miten vahvasti tämä romaani sai minut elämään tarinan käänteiden mukana. Kuinka henkilöhahmot suorastaan tunkeutuivat ajatuksiini, dialogi sai minut hymyilemään ja tunsin ajoittain jopa pientä värinää sydämeni tienoilla. Nautin suunnattomasti Edwardin ja Bellan keskusteluista, jännitin näiden haparoivia askelia kielletyn rakkautensa piikikkäällä polulla ja toivoin, ettei tarina koskaan päättyisi, että todellisuus ei vielä hetkeen iskisi vasten kasvoja ja pudottaisi arjen harmautta jälleen silmieni eteen.

Erityisesti rakastuin Edwardin hahmoon, jonka olemus sai lukemattomia uusia ulottuvuuksia sivujen kääntyessä, tarinan edetessä verkkaista tahtiaan. Elokuvan Edward ei minua ehkä sytyttänyt, mutta tämä herra, tästä voidaankin jo sitten keskustella enemmän. Se tapa, jolla Meyer kuvailee tämän liikkeitä ja puhetyyliä, kokonaisvaltaista olemusta ja mielen muutoksia, en suostu uskomaan, että se jättäisi ketään täysin kylmäksi. Edward on niitä hahmoja, jotka saavat ihmisen toivomaan, että elämä olisi fantasiaa ja lukija itse osa sitä.

Kaiken kaikkiaan tämä lukukokemus sai minut kaipaamaan niin pahasti uusintakierrosta, että kun tänään luovuin pokkarista lainatakseni sen ystävälle hiihtoloman ajaksi, koin eräänlaisia vieroitusoireita. Sitä ei tapahdu usein, eikä varsinkaan näin yllättävissä tilanteissa.

Odotan innolla pääsyä jatko-osion pariin ja toivon sydämeni pohjasta, että Meyerin tällä hetkellä työstämä Midnight Sun, Edwardin versio Twilightista, julkaistaan. Nettiversioita en itse aio vilkuilla, mutta linkin käyttö on vapaata. Sieltä löytyy toinen linkki varsinaisiin raakileversioihin ja kirjailijan selostusta mm. siitä, miksi Edward hänen mielestään ansaitsee oman puheenvuoronsa.

Never judge a book by its cover.

I was a quick wet boy, diving too deep for coins

Välillä minusta tuntuu, että etenen asioissa päinvastaisessa järjestyksessä kuin on normaalisti tapana. Joka tapauksessa asialla tuskin on loppupeleissä mitään väliä, jos siitä ei koidu haittaakaan.
Viitaten siis eiliseen iltaan paikallisessa elokuvateatterissa, ja valkokankaalla tietysti Twilight. Aloittakaamme siis aivan alusta.

Ihastuttuani jokin aika sitten Samuel Beamin muodostaman Iron & Winen folk-henkiseen musiikkiin, löysin kappaleiden joukosta ensimmäisenä Flightless bird, American mouthin. Melodia synnytti rakkautta ensikuulemalta, enkä moneen päivään muuta tehnytkään kuin skippasin iPodistani kaikki muut kipaleet ja siirryin suoraan tuohon tuttuun, lohduttavaan sävelkulkuun, Beamin vetoavaan ääneen ja lyriikoihin.

Siispä, etsiessäni kappaleen alkuperää ja mahdollista albumia, sain selville, että kyseessä olikin ilmeisesti (?) alun perin soundtrackille levytetty sävellys. Tämän jälkeen olikin sitten pakko tutkia tarkemmin, minkälainen elokuva oli kyseessä. Ja mikähän sieltä tuli vastaan, ellei teinimaailmaan sijoittuva vampyyrielokuva. Ja minähän vallan rakastan vampyyreja!
Päätin siis etäisesti, että tulisin tämän elokuvan joskus tarkistamaan henkilökohtaisesti.

Seuraavaksi törmäsinkin sitten Salon Plazan Suomalaisessa kirjakaupassa kohtuuhintaiseen Twilight -pokkariin, joka sopikin paremmin kuin hyvin juuri hankkimaani pokkaripassia silmällä pitäen. Kirja on vielä kahlaamatta läpi, mutta ensimmäiset sivut on jo käännetty, joten tästä tullaan luultavasti kuulemaan vielä lisää...

Itse elokuvasta pidin, vaikka pieniä uskottavuusongelmia oli ja joissain kohdissa dialogi takkuili. Tunnelma oli viehättävä, tarina kulki mukavasti ja leffan jälkeen tuli tyttöporukassa pompittua hymy herkässä vielä elokuvateatterin ulkopuolellakin illan ohjelmasta puhellen.
Taisin jäädä niin sanotusti jalkoihin kun tuli puhetta Edwardin hahmon ulkoisista avuista. Toki Robert Pattinson on ihan mukiinmenevä nuori mies, mutta kyllä siellä taisi komeampiakin tapauksia leffan aikana vilahdella. Ei niinkään komeana, mutta sympaattisena esimerkkinä Cullenin perheen uusin tulokas, Jasper Hale, joka tosin taisi näyttää suloiselta ainoastaan liikkuvassa kuvassa näin jälkikäteen ajatellen.

Mutta, jos kalpeus yhtään viehättää ja olette suloista rakkaustarinaa vailla, käykääpä ihmeessä katsomassa!

With bullets and pages of trade magazines

On se jännä (Pasilaa lainatakseni), miten Kirkkonummen Prisma osoittautuu silloin tällöin varsinaiseksi aarreaitaksi vaikka Helsingin keskustan lukemattomat merkkiliikkeet taas onnistuvat liian usein supistamaan allekirjoittaneen lompakkoa ainoastaan matkakulujen osalta. Lieneekö se sitten toisaalta niin huonokaan asia, tiedä häntä.
Vaikka pääkaupungissa pyörin tänään ainoastaan avustavan työntekijän roolini puolesta, enkä käynyt kauppojen lähelläkään, Prismassa tuli pyörittyä äidin kanssa yli tunti. Kertonee jotain meidän ajatuksenjuoksustamme?
Matkaan tarttui kuitenkin kaikkea tarpeellista, vaikkei ehkä vielä niin ajankohtaista kuin luulisi.

Olen siitä hankala tapaus, että olen erittäin nirso mitä tulee vaatteisiin, kenkiin ja muuhun päälle puettavaan. Löydän erittäin harvoin mitään, mistä todella pidän ja onnistun useimmiten täydellisten hankintojen sijaan ostamaan jotain, mikä on vähän sinne päin, puristaa ehkä vähän jostakin kohtaa tai laskeutuu huonosti, mutta on silti ihan okei! Ja me kaikki tiedämme, mitä siitä seuraa; kaapillinen vaatteita, muttei mitään päällepantavaa.

Viime aikoina olenkin sitten päätynyt erääseen päätökseen, joka olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Että en yksinkertaisesti enää osta vikatuotteita ja pyrin hankkimaan ainoastaan itselleni sopivia ja toivottavasti myös vartalonmalliani imartelevia kappaleita. Tie tulee olemaan kuoppainen harvinaisen paatuneelle heräostelijalle, mutta eiköhän se tästä lähde etenemään.

Kun kerroin ystävilleni tämänpäiväisistä ostoksistani, sain kuulla olevani hieman etuajassa, hulluksikin taisi joku nimetä. Mitä, eihän helmikuusta nyt niin pitkä aika ole kesään ja kuiviin nurmikoihin? Eihän?
Joka tapauksessa löysin ensimmäistä kertaa vuosiin melko mukiinmenevät sandaalit, joilla voisin hyvinkin kuvitella tepastelevani lämpiminä kesäpäivinä pitkin rakkaan tuppukylämme katuja. Malli on hyvinkin simppeli, tuntuu hyvältä jalassa, aitoa nahkaakin taitavat olla, ellen aivan väärin asiaa ole tulkinnut (ja tulkinta on tosiaan hyvin hatara näillä tiedoilla, joten korjatkaa siis ihmeessä jos olen väärässä).

Kengät merkkiä Big Leaf

Ei se sandaalien osto pelkästään ystävien reaktioita aiheuttanut. Mukaan tarttui nimittäin myös uimapuku, kaksiosainen sellainen. Vesipedoksi minua ei kyllä voi kutsua, mutta pitäähän sitä aina varautua siihen, että kesän aikana eksyy muutamaan otteeseen edes rantaviivalle asti.

Ja löytyipä elokuvienkin joukosta jotain mielekästä. Häpeäkseni on sanottava, etten ole koskaan kuullut Joy Divisionin kappaleita tai muutenkaan perehtynyt kyseiseen yhtyeeseen, mutta tämä elokuva herätti jollain tavalla mielenkiinnon ilmestyessään parisen vuotta sitten. Ja kun nyt sitten tarjouksia selatessani otsake sattui silmään ja hintaakin oli vain 8,90 euroa, valinta oli suhteellisen helppo.

Kuvat: B.O.

Loppuun on vielä aivan pakko sanoa, että Iron & Winen Boy with a coin iskee tällä hetkellä erittäin syvälle Damien Ricen ja Lisa Hanniganin duettojen ohella.

Tekee mieli tanssia avojaloin pihamaalla.

I remember it well, the first time that I saw your head around the door

Saatin eilen päätökseen yhden joulun odotetuimmista kirjalahjoista, Sofi Oksasen Puhdistuksen. Jo marraskuun vaiheilla uutinen näytelmästä muotoaan romaaniksi muuttaneesta kertomuksesta, naisiin kohdistuvasta väkivallasta eri sukupolvien sanoin, herätti orastavaa mielenkiintoa, olinhan työstä lukenut, kun se oli vielä kesken. Siitä on muutama vuosi kun luin Stalinin lehmät (2003) -teoksen samaiselta kirjailijalta ja muistan sen herättäneen ajatuksia välillä jopa hieman raadolliseksi yltyvällä kirjoitustavallaan.
Kunnioitusta herätti se, ettei Oksanen peittele aiheita, jotka näkee mielestään ajankohtaisiksi tai vaietuiksi.

Kuva: B.O.

Vaikka ensimmäisillä sivuille ihmettelinkin muutamaan otteeseen, miksen saanut kiinni Oksasen kirjoitustavasta ja pidin sitä aluksi jopa jotenkin tökerönä pitkän tauon jälkeen, uppouduin perin nopeasti sen maailmaan niin perin pohjin, että henkilöhahmoista oli lopulta vaikea päästää irti. Erityisesti viehdyin Aliide Truun vahvasta hahmosta, vaikka tämän oma katkeruus välillä onnistuikin lukijan etäännyttämään.

Hyvän kirjan merkki lienee se, että kun viimeisetkin sivut on selannut läpi, mielen sopukoissa kieppuu ajatuksia, jotka eivät jätä rauhaan edes kansien sulkeuduttua. Että se, mitä kirja on yrittänyt meille antaa ja kertoa, on yhä ajankohtaista. Puhdistus on yksi tällaisista teoksista.