I remember it well, the first time that I saw your head around the door

Saatin eilen päätökseen yhden joulun odotetuimmista kirjalahjoista, Sofi Oksasen Puhdistuksen. Jo marraskuun vaiheilla uutinen näytelmästä muotoaan romaaniksi muuttaneesta kertomuksesta, naisiin kohdistuvasta väkivallasta eri sukupolvien sanoin, herätti orastavaa mielenkiintoa, olinhan työstä lukenut, kun se oli vielä kesken. Siitä on muutama vuosi kun luin Stalinin lehmät (2003) -teoksen samaiselta kirjailijalta ja muistan sen herättäneen ajatuksia välillä jopa hieman raadolliseksi yltyvällä kirjoitustavallaan.
Kunnioitusta herätti se, ettei Oksanen peittele aiheita, jotka näkee mielestään ajankohtaisiksi tai vaietuiksi.

Kuva: B.O.

Vaikka ensimmäisillä sivuille ihmettelinkin muutamaan otteeseen, miksen saanut kiinni Oksasen kirjoitustavasta ja pidin sitä aluksi jopa jotenkin tökerönä pitkän tauon jälkeen, uppouduin perin nopeasti sen maailmaan niin perin pohjin, että henkilöhahmoista oli lopulta vaikea päästää irti. Erityisesti viehdyin Aliide Truun vahvasta hahmosta, vaikka tämän oma katkeruus välillä onnistuikin lukijan etäännyttämään.

Hyvän kirjan merkki lienee se, että kun viimeisetkin sivut on selannut läpi, mielen sopukoissa kieppuu ajatuksia, jotka eivät jätä rauhaan edes kansien sulkeuduttua. Että se, mitä kirja on yrittänyt meille antaa ja kertoa, on yhä ajankohtaista. Puhdistus on yksi tällaisista teoksista.