Here we go again

Mikähän siinä on, että viikonloppu kuluu aina herkuttelun parissa, seurasta tinkimättä?

Eilisilta alkoi tortillojen parissa nälän yllättäessä keväisestä auringosta takaterassilla nautiskelleen ystäväporukan. Kitara vaihtui leikkuuvälineisiin, kun aterian valmistelu aloitettiin vihannesten pilkkomisella. Ruoan laittaminen on harvinaisen rentouttavaa puuhaa, se on kyllä myönnettävä.
Lisukkeiden kanssa tulikin sitten vähän liioiteltua itse syödessä. Mutta pitäähän sitä nyt täytettä olla! Alla oleva kuva on napattu vasta tänään, sillä kamera unohtui vallan illaksi koteloonsa. Jämistä koottu kasvistortilla maistui sekin, vaikka jauhelihaa hiukan kaipasikin.

Viikonlopun herkkuputki ei kuitenkaan rajoittunut ainoastaan lauantaihin, vaan nautiskelu aloitettiin jo hyvissä ajoin perjantai-iltana pikkusuolaisen ja happojuoman kera.
Kyläilemässä jälleen ollut leipuriystävä yllätti iloisesti päättäessään hetken mielijohteesta valmistavansa pellillisen mokkaruutuja. Vaikka uunin kanssa tulikin hetki torailtua (alimmalla ritilällä paistui samaan aikaan lauantaita varten rahkapiirakka), olivat valmiit ruudut suussasulavia. Etenkin seuraavana päivänä, jolloin ylijäämällä ruokittiin koko loppu komppania.
Myös lauantaina Titanicin jälkimainingeissa tarjottu mustikkapiirakka katosi nopeasti parempiin suihin. Varsin onnistunut klassikkoilta!

Kuvat: B.O.

You want to know where I have been, just look at my hands

Jostain syystä monen tunnin ostosreissun jälkeen olo on aina sanoinkuvaamattoman vetämätön.

Sellossa vietetyn päivän saldoksi muotoutui muutama perustoppi, mekko, sekä viihdepuolelta pokkaripassilla ilmaiseksi lunastettu The Road ja Anttilasta tarjouksesta kaapattu elokuva The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford.
Pientä ylpeyden poikasta on kyllä nyt ilmassa, sillä onnistuin pitkälti pysymään ostossuunnitelmassani, vaikken niitä toivomiani hippifarkkuja löytänytkään, sillä toisin kuin edellisreissulla, en tällä kertaa täyttänyt kauppakasseja useammalla mekolla, joita kaappi on jo valmiiksi täynnä. Farkkujen loistaessa poissaolollaan päätin lopulta kuitenkin antaa hieman periksi ja napata Indiskasta mukaani suloisen kukkamekon, joka saattaa hyvinkin syrjäyttää tiiviisti päällä ostohetkelläkin olleen värikkään kanssasisarensa.

Mustat ylipolvensukat, jotka nappasin mukaani Lindexiltä, paljastuivat kotona alimittaisiksi. Lienenkö käsittänyt koko termin over-knee aivan väärin, mutta se, että sukka juuri ja juuri peittää polven yläosan, ei oikein täytä omaa käsitystäni pakkauksen lupaamasta pituudesta.

Ja voi että, kesän virkistävä suosikki on löytynyt! Café Buffossa ystävien kesken nautitut mansikkajäähilejuomat veivät kyllä kieltämättä kielen mennessään. Pitääpä joskus koittaa ihan kotosallakin valmistaa, pääsisi vihdoin tuo muinoin ostettu jäämurskainkin tositoimiin.

Here's to the man with his face in the mud

Taidan elää pienoisessa kiitollisuuden velassa eräälle ystävälleni, joka tutustutti minut tässä taannoin irlantilaiseen laulaja-lauluntekijä Damien Riceen. Juuri nyt on vaikea kuvitella, mistä kaikesta olisin saattanut jäädä paitsi ilman tätä opastusta.

Jo ennen kuin Glen Hansardin tähdittämä, ja pääosin säveltämä, indie-elokuva Once ilmestyi teattereihin, päätin, että tässä on filmi, jonka haluan nähdä. Etenin tähän pisteeseen jälleen elokuvan soundtrackin kautta, ja miten syvälle nuo sävelet upposivatkaan. Leave soi päässäni ja soittimessani usean viikon ajan, eikä siltikään menettänyt karheaa otettaan. Say it to me now'lla ja Lies'illa oli täsmälleen sama vaikutus. Uskon jotenkin siihen, että kokonaisuudessaan loistava soundtrack tietää vähintäänkin hyvää elokuvaa, sillä varsinkaan Oncen kohdalla en pettynyt.

Muutama päivää elokuvaillan jälkeen aikaisemmin mainittu ystäväni, joka oli siis ollut mukana katsomossa, kehotti minua vilkaisemaan toista irkkulaista artistia, joka saattaisi kolahtaa sen perusteella, miten ahkerasti olin Oncen musiikkia kehunut. Ja kuinka siinä sitten kävikään.

Ihastuin aluksi suuresti Volcano'on ja I remember'iin, erityisesti Lisa Hanniganin tapaan tulkita kappaleita ja niiden sanoituksia. Pian kävikin selväksi, että siinä missä Damien Rice on loistava sanoittaja, tämän kappaleista löytyy myös upea tunnelataus ja intiimiys, jollaista en ollut aikoihin kuullut. Päädyin viikon sisällä ostamaan itselleni Ricen debyyttialbumin, O'n, eikä aikaakaan kun olin jo kuolaamassa seuraavaa, 9 -nimeä kantavaa levytystä. Tämä ei ole kuitenkaan vielä harmikseni asettunut levyhyllyyni. Kappaleet, kuten kauniit 9 crimes, Rootless tree ja Accidental babies, sekä hilpeän ihana Coconut skins herättivät huomattava innostusta allekirjoittaneessa, jopa soitannollisessa mielessä. Aikaiseksi en ole sitä vielä saanut, mutta jälkimmäisenä mainitun aion kyllä vielä jonain päivänä kesyttää nurkassa pölyttyvällä akustisellani!

Kuvat: B.O.

Suurimman vaikutuksen tällä hetkellä tekevät kuitenkin kaunis liveversio Then go'sta, joka on käsittääkseni peräisin ajalta, jolloin Rice soitti vielä Jupiterissa, versio, jossa Hannigan laulaa soolona Ricen itsensä toimiessa ainoastaan harmonisesti taustalaulajana, sekä tuoreempana The Professor. Professori on viime aikoina pitänyt vahvasti paikkaa soitetuimpien kappaleiden listalla ja on ehtinyt tahdittaa aamujani jo viikon päivät. Ihastuttava kipale kerta kaikkiaan!

Ricen musiikki kiteyttää olennaisen, sen, että musiikki ei tarvitse liikaa ollakseen vaikuttavaa.

"There is no warmth left in the sun"

Kolmen tunnin yöunilla kohti herkullista pääsiäispäivällistä, siinä tämän päivän resepti! Juhlapäivissä paras puoli on ehdottomasti se, että saa valmistaa hyvää ruokaa ja sitten nauttia siitä hyvässä ilmapiirissä. Taidan kieltämättä ajatella hiukan vatsallani.

Hyvää pääsiäistä!

"All I can do is be me. Whoever that is."

Harvinaislaatuisen pitkäveteisen lauantain iltapäivän viimeiset tunnit kulutin erään taannoin hankkimani elokuvan seurassa. Nuo kaksi tuntia ja 17 minuuttia katosivat jonnekin nopeammin kuin osasin odottaa. Se jos mikä on aina hyvän elokuvan merkki.

I'm Not There valaisee niin fiktiivisten kuin todellisuuteenkin perustuvien kohtauksien avulla Bob Dylanin monivaiheista elämää ja persoonaa. Myös näyttelijät vaihtuvat tarinoiden tahdissa, rooleissa nähdään mm. Christian Bale, Cate Blanchett, Heath Ledger ja Ben Whishaw. Vaikka jokainen heistä vangitsee jonkin Dylanin karrikoiduista rooleista niin runoilijana, palvottuna tähtenä kuin marttyyrinakin, Dylania itseään ei varsinaisesti mainita nimeltä kuin alussa ruudulla näkyvässä tekstissä: "Inspired by the music and the many lives of Bob Dylan". Jokainen hahmo, jokainen sommitellun muotokuvan osa on oma identiteettinsä ja sitä myötä myös oma nimensä.

Pakko sanoa, että itse pidin tästä elokuvasta melkoisesti, vaikka en ole Dylanin musiikkia kovin paljon kuunnellut, enkä niinkään tunne tämän persoonaa. Se tunnelma, sävymaailma, kaikki ne dialogit! Osuu juuri siihen samaan hermoon kuin Johnny Cashista (June Carteria unohtamatta) kertonut Walk the Line. Ehkä minä olen vain yksinkertaisesti heikkona muusikkotarinoihin, joista löytyvät ne tietyt ainekset. Juuri sopivasti niin toivoa kuin turmiollisuuttakin.

Erityismaininnan ansaitsee Cate Blanchett, joka ei kieltämättä ole saanut turhaan kaikkia mahdollisia ylistyksiä jo aikaisemmin Jude Quinnin roolistaan. Niin loistavaa suoritusta en ole nähnyt pitkiin aikoihin. Pidin myös Marcus Carl Franklinin esittämän Woody Guthrien hahmosta, joka tuo esille nuoren Dylanin musikaalisen palvonnan samannimistä folk-laulajaa kohtaan.

Kaiken kaikkiaan suosittelen tätä elokuvaa lämpimästi!

No one on the corner had a quarter for the telephone

Kevät, kevät on täällä!

Päivässä on ollut jotain äärettömän piristävää. Taustalla soi hyvä musiikki, eikä ulkona paistavaa aurinkoa ja sen aikaansaannoksia yksinkertaisesti voi ihailla hymyilemättä. Postissa saapui juuri odottamani paketti, josta paljastui kolme suloista mekkoa.

Voiko päivä tästä paremmaksi vielä muuttua?

Iron & Wine - The Devil never sleeps

Kuva: B.O.

"From a writer, I'm pretty sure that's an insult"

Yökyläily keskellä koeviikkoa ei välttämättä ole se kaikkein fiksuin idea pöydällä odottavia lukuvelvollisuuksia silmällä pitäen, mutta kun tänään nyt kerran oli vapaapäivä ja huomennakin odottelee ainoastaan äidinkielen ainekirjoitus kokeen roolissa, mikä ettei. Pieni välimatka arjesta tekee aina hyvää.

Leivonta-alaa opiskelevan ystävän ja hyvästä syötävästä muuten vain nautiskelevan allekirjoittaneen televisioiltaa varten ei ollut tullut erikseen hankittua mitään naposteltavaa, mutta ainahan sitä jotain kaappien kätköistä löytyy. Pöydälle saatiin lopulta kaavittua pakastimesta korvapuusteja, ja suussa sulavia vadelmia, joiden joukkoon lisättiin vielä banaania. Suolaista puolta edustivatkin sitten TUCin paprikakeksit. Ystävän mukaan tarjonta oli oiva tilanteen huomioon ottaen, eikä huonosti varautunut emäntä kehdannut olla asiasta toista mieltä. Ja marjat kun maistuu henkilökohtaisesti arkenakin, niin...

Ilta sujuikin sitten rattoisasti Sex and the cityn kolmannen tuotantokauden ensimmäisten jaksojen parissa. Tulee välillä hämmästeltyä sitä, miten mainion käsikirjoituksen sarjan tekijät ovat saaneet aikaan, aina kun onnistuu viihdyttämään!

Kuvat: B.O.